Risto Kupsala
Oulun yliopisto
Tietojenkäsittelytieteiden laitos
Uusmediaviestintä-kurssin lopputyö
26.4.2003
Pohdin tässä esseessä identiteetin, ruumiin ja teknologian yhdistämistä postmodernina aikana, jota nyt elämme. Esseen ydinkohta on ajatus siitä, että ihmiskunta on tällä hetkellä evoluutionsa käännekohdassa, jossa sen täytyy määritellä, kummassa muodossa se jatkaa elämää tällä planeetalla: ihmisenä vai kyborgina.
Muutamassa alkukappaleessa perehdytään postmodernistisen yhteiskunnan ominais-piirteisiin ja sen vaikutuksiin ihmisten elintapoihin ja identiteetteihin. Kolmannessa kappaleessa havaitaan kritiikin kautta, että postmodernismi on vain yksi tapa kuvata nyky-yhteiskuntaa. Neljännessa kappaleessa esitetään, että kyberneettinen vallankumous on tosiasiassa postmodernin yhteiskunnan perusta. Viidennestä seitsemänteen kappaleeseen käsitellään ihmisruumiin sopeutumisvaikeuksia teknologisoituneessa yhteiskunnassa. Kahdeksannessa kappaleessa pohditaan noiden ongelmien ratkaisuna ihmisen kyborgiutumista ja kyborgi-identiteetin syntymistä.
Kari Hintikan mukaan postmodernismilla on kolme pääteesiä: (Hintikka 1993)
Postmodernissa on siis kyse suuresta yhteiskunnallisesta muutoksesta, joka juurii pois sitä edeltäneessä modernissa kulttuurissa vallinnutta uskoa yhteen totuuteen muun muassa jumalasta, markkinatalouden autuudesta ja tieteen kyvystä löytää kiistaton totuus. Postmodernissahan kaupallisuus on korvannut totuuden ylimpänä hyveenä. Kausittain vaihtuvat ja muotiin uudelleen palaavat muoti- ja aatevirtaukset ovat kaupallisuuden edun mukaisia. Siksi postmodernin kulttuurin ilmapiiri on salliva ja sitä luonnehtii vaihtoehtokulttuurien rauhaisa yhteiselo moniarvoisessa yhteiskunnassa. Lisäksi sallivaa ilmapiiriä edesauttaa myös postmodernismin relativistisuus. Postmodernissa kulttuurissahan ”eri ryhmien totuudet ovat yhtä arvokkaita, eikä niitä voida arvioida yhteisin kriteerein.” (Ylä-Kotola & Arai 2000)
Suomalaisessa yhteiskunnallisessa keskustelussa siirtymää postmoderniin on usein luonnehdittu termillä moniarvoistuva yhteiskunta. Vanhat vakiintuneet aatteet tekevät tilaa uusille, alakultturista kumpuaville aatteille, jotka sulautuvat osaksi valtakulttuuria. Tarkemmin sanottuna alakulttuurit eivät sulaudu, vaan valtakulttuuri omaksuu ne, luo niistä omanlaisiaan ilmiöitä, tekee niillä rahaa ja heittää ne pois, kun ilmiö on imetty kuiviin, tehden tilaa jälleen uudelle muotivirtaukselle. Alkuperäinen alakulttuuri jää silti elämään, mutta petettynä ja arpisena. (Dery 1996)
Muotoaan muuttava kameleonttimainen postmoderni valtakulttuuri vaikeuttaa ihmisen identiteetin rakentamista. Identiteetti on se minäkuva, johon ihminen tuntee samaistuvansa parhaiten. Se ei ole aito minuus, eikä se kerro, mitä ihminen todellisuudessa on vaan mitä hän kuvittelee ja tuntee olevansa. Yhteiskunta asettaa paineita identiteetille. Se voi pakottaa tukahduttamaan tai piilottamaan joitakin luonteenpiirteitä, jos ne eivät ole sen ajan kulttuurissa sallittuja. Toisaalta yhteiskunta voi myös kannustaa ajanmukaisia ominaisuuksia kukoistamaan. Esimerkiksi 1980-luvun lopussa juppius oli ajan ilmiö, mutta jupit katosivat nopeasti 1990-luvun alun laman myötä, kun juppius ei ollut enää muodikasta. Minne he katosivat? Pyyhkiytyikö ihmisten juppi-identiteetti noin vain yhdessä yössä, kun valtakulttuuri käänsi heille selkänsä?
Millaisia arvoja ylipäätään voi välittää postmoderni kulttuuri, jonka keskeisimpiä teesejä on kaupallisuus? Ennen pyhinä pidetyt yhteiskunnan arvot on jo myyty. Jotain kaupallisen kulttuurin kaksinaamaisuudesta kertoo se, että kaduilla prostituutio on laitonta, mutta prostituutio kameroiden edessä eli niin sanotun aikuisviihteen filmaaminen on laillistettua toimintaa. Kyse on silti samanlaatuisesta toiminnasta. Näyttelijäthän saavat palkkaa siinä missä prostituoidutkin, ja prostituoidut ovat ammatissaan näyttelijöitä siinä missä aikuisviihdetähdetkin tosin ilman kameroita. Kun prostituutio sallitaan viihdeteollisuuden nimissä, yhteiskunta on selvästi myynyt vakaumuksensa ja omaksunut kaksitahoisen, tekopyhän identiteetin. Sikäli se on sopivaa, koska postmodernissa kulttuurissahan ei ole yhtä suurta kertomusta, vaan yhteiskunnalliset arvot ovat suhteellisia. Ne voidaan myös suhteuttaa rahan arvoon, koska raha itsessään on aikamme suurimpia aatteita.
Yhteiskunta on monijakoistunut ja liikkuvuus on lisääntynyt. Nykyaikana ihmiset voivat muuttaa muun muassa opiskelun ja työn perässä eri paikkakunnille useita kertoja elämässään. Kytkeytyminen uuteen ympäristöön ja uuteen yhteisöön vie aikansa, toisilta enemmän ja toisilta vähemmän. Sen sijaan oman aineellisen kodin siirtäminen paikasta toiseen ja kytkeytyminen vanhaan tuttuun arkeen television ja tietoverkon välityksellä on yhtä nopeaa ja helppoa kaikkialla paikasta riippumatta. Vanhoihin ystäviin voi pitää helposti yhteyttä sähköisten viestinten välityksellä, mutta uusien ystävyyssuhteiden solmiminen on vaivalloista. Lisäksi houkutus yrittää liittyä mukaan kulloiseenkin paikalliseen yhteisöön on pieni, kun kerran muutto on joka tapauksessa edessä aina muutaman vuoden välein.
Siispä liikkuvuuden lisääntyminen tehostaa suoranaisesti yhteisöjen hajoamista. Kari Hintikka tukee tätä ajatuskulkua vertaamalla kaupunkikulttuurin nykytilaa kyläyhteisöjen hajoamiseen. Kylät autioituivat ja yhteisö hajaantui, kun väki siirtyi kaupunkeihin työn perässä. Postmodernissa yhteiskunnassa vuorostaan yhteisöt ovat siirtymässä kaupungeista tietoverkkoihin. (Hintikka 1993)
Mauri Ylä-Kotola ja Mehdi Arai väittävät, että postmodernismi on pelkkä modernismin jatkovaihe ennen siirtymistä todella uuteen kulttuurivaiheeseen. Heidän mukaansa modernismi ja postmodernismi ovat ihmiskeskeisiä aatteita, mutta ajatus ihmisyyden universaaliudesta alkaa olla vaakalaudalla. (Ylä-Kotola & Arai 2000) Antiikista periytyvä sanonta, jonka mukaan ihminen on kaiken mitta, ei voi päteä tulevina aikana, jolloin maailmaa ehkä kansoittaa nykyihmisen lisäksi kyberneettiset jälki-ihmiset tai tietoisuuden omaavat robotit.
Ylä-Kotola ja Arai esittelevät myös spektaakkeliyhteiskunnan ja sen ”toisen potenssin”, simulaatioyhteiskunnan käsitteet. ”Spektaakkeli on todellisentuntuinen, värikäs, valaistu, kiamlteleva ja äänekäs tavaroitunut pinta, jonka alla ei ole mitään.” Simulaatio on spektaakkeli, jossa tietoisuutta spektaakkelin harhaisuudesta ei enää ole vaan se läpäisee koko todellisuuden ympäröiden ihmiset omalla versiollaan todellisuudesta. (Ylä-Kotola & Arai 2000)
Myös Hintikka tekee rohkeasti uuden avauksen hylkäämällä ideat postmodernista ja tietoyhteiskunnasta vajaina ja epäpätevinä kuvauksina nyky-yhteiskunnan muutoksesta. Niiden tilalle hän tarjoaa käsitteen mediayhteiskunnasta, jota luonnehtii ajan ja paikan rajoitusten väheneminen tosiaikaisen digitaalisen viestinnän johdosta ja tiedonkäsittelyn suuri merkitys yhteiskunnassa sekä ihmisten työllistäjänä ja että vapaa-ajan vietteenä. Ihmiset viettävät yhä enemmän aikaa kytkeytyneenä synteettiseen ympäristöön (jota Ylä-Kotola ja Arai nimittävät dataympäristöksi) tai seuraten synteettisesti tuotettuja mediasisältöjä. (Hintikka 1993)
Hintikan määrittelemässä mediayhteiskunnassa kaikki ovat kaikkien tavoitettavissa koko ajan. Määrällisesti ihmiset käsittelevät enemmän ja enemmän tietoa, mutta laadullisesti katsoen arvokkaan tiedon määrä saattaa pikemminkin vähentyä. (Hintikka 1993) Tähän viittaa muun muassa keskustelu informaatioähkystä, siitä kuinka lukuisat tiedotusvälineet syöttävät katsojille, kuulijoille ja lukijoille koko ajan tavattomasti tietoa, jolla ei ole mitään tekemistä heidän arkielämänsä tarpeiden kanssa.
Postmodernistien esittämät teoriat kuvaaavat aikamme yhteiskuntaa terävänäköisesti. Hintikka ei kyseenalaista teorioiden pätevyyttä, vaan esittää vaihtoehtoisen tavan tulkita nykytilannetta. Silti hänkin tukeutuu monesti postmodernistien ajatuksiin. Ylä-Kotolan ja Arain pyrkimys on samansuuntainen. He haluavat laajentaa näköpiiriä kauemmas tulevaisuuteen. Joka tapauksessa postmodernismi kuvaa osuvasti nykypäivää, ja sellaisenaan se on kyllin pätevä kertomus tämän esseen raameissa.
Demczynskin mukaan 1800-luvulla alkaneen teollisen vallankumouksen eli mekanisaation keskeisin tekijä oli lihasvoiman korvaaminen mekaanisella voimalla koneiden voimanlähteenä. Ihmisten ja eläinten ruumiillinen työpanos korvattiin paljon voimakkaammilla moottoreilla: höyrykoneilla, polttomoottoreilla, voimalaitoksilla ja sähköverkolla. Se mahdollisti ennennäkemättömän suuren tavarantuotannon. Kyberneettinen vallankumous eli automaatio on kehityksen seuraava jo meneillään oleva vaihe. Se pyrkii korvaamaan koneita käyttävät ja ohjaavat ihmiset mikrosiruihin ohjelmoidulla keinotekoisella älyllä. Siis teollinen vallankumous vapautti ihmiset paljolti ruumiillisesta työstä ja automaatio on vapauttamassa ihmiset rutiinimaisesta valvonta- ja ohjaustyöstä. (Demczynski 1969)
Kyberneettinen vallankumous on edennyt pitkälle jo nyt. Monet nykyajan koneet eivät enää tarvitse toimintaansa ihmisen apua, vaan ne pystyvät toimimaan itsenäisesti – ja ne tekevät tehtävänsä paremmin ja tehokkaammin kuin ihminen! Monessa tulevaisuudenkuvassa mennään vielä pidemmälle. Niissä robotit tai sulautetut järjestelmät ovat korvanneet ihmiset melkein kaikilla yhteiskunnan aloilla: rakentajina, siivoojina, myyjinä, ompelijoina, pilotteina – ja jopa poliiseina, sotilaina ja opettajina.
Tällä hetkellä automaatio ja robotiikka ei kuitenkaan ole vielä niin pitkällä. Ihmisiä tarvitaan vielä edellä mainituissa ammateissa eikä yhteiskunnan robotisoituminen ole vielä edes näköpiirissä. Itse asiassa on hyvin mahdollista, että roboteista ei koskaan tule tarpeeksi kyvykkäitä toimimaan itsenäisesti edellä mainituissa tehtävissä. Robotisoitumisen lisäksi on olemassa myös muita vaihtoehtoja. Ensimmäinen niistä on ihmisen varustaminen kyberneettisillä apuneuvoilla, mitä onkin jo tapahtunut. Toinen vaihtoehto on ihmisruumiin varustaminen kyberneettisillä mekaanisilla elimillä, eli ihmisen muuttuminen kyborgiksi. Sekin on jo osittain todellisuutta.
Joka tapauksessa on selvää, että kyberneettinen vallankumous on muuttanut, muuttaa ja tulee muuttamaan maailmaa ja ihmisen paikkaa maailmassa merkittävästi. Postmoderni aikakausi on vasta ensimmäinen vaihe automaation läpitunkemassa maailmassa. Mielestäni fostmodernia kulttuuria pidetään aiheellisesti sähköisten tiedotusvälineiden tuotteena. Ne puolestaan ovat kyberneettisen vallankumouksen tuotteita, koska ilman automaatiota monia analogisia ja mitään digitaalisia tiedotusvälineitä ei voi valmistaa. Ilman 1970-luvulla kehitettyjä integroituja mikropiirejä postmodernismi ei olisi noussut 1980-luvulla yhteiskunnallisen keskustelun pääteemaksi. Kyberneettinen vallankumous on suoranaisesti luonut pääasialliset edellytykset postmodernin kulttuurin synnylle ja kasvulle. Tietoverkkojen laajenemisen ja muun digitalisoitumisen myötä se tulee vain lisäämään vaikutustaan tulevaisuudessa.
Marshall McLuhanin mielestä kaikki teknologiset keksinnöt toimivat ihmisen jonkin aistin tai ruumiin osan laajentumana. Esimerkiksi suurennuslasi ja näyttöpääte ovat silmän laajentumia kasvattaen näköaistin tarkkuutta ja havaintokenttää. McLuhanin mielestä ihminen pyrkii pitämään aistinsa tasapainossa. Kun uusi teknologia laajentaa yhtä aistia, ihminen pyrkii laajentamaan myös muita aistejaan vastaavasti. Kun uusi laite laajentaa yhtä aistia, muut aistit vaativat omia vastaavia laajennuksia. Niinpä jokainen uusi keksintö kiihdyttää teknologista kehitystä kyberneettisessä noidankehässä. (Ylä-Kotola & Arai 2000)
Mielestäni aistilaajentumien tasapainon lisäksi voitaisiin puhua myös aistien tasapuolisesta kuormittamisesta. Näkö, kuulo ja tunto ovat ihmisen ensisijaisia aisteja. Haju ja maku ovat toissijaisia ja niitä käytetään harvemmin kuin muita. Erityisesti näköön ja kuuloon liittyvät aistielämykset pyrkivät aina täydentämään toisiaan. Esimerkiksi yökerhon ihmistungoksen ja diskovalojen välkkeen visuaalinen melu tasapainottuu auraalisella melulla, puheensorinalla ja liian kovaa soitetulla nopeatempoisella musiikilla. Jos ääni mykistyisi, valojen välke alkaisi tuntua epätodelliselta. Jos valot pimenisivät, metakka muuttuisi ahdistavaksi ja pelottavaksi. Sekä ääntä että valoa tarvitaan, että aistit eivät joutuisi epätasapainoon ja ajaisi aistijaa paniikkiin. Ruumis reagoi aistien syötteisiin tässä ympäristössä vapaamuotoisella, kaaosmaisella tanssilla, joka mukailee sekä musiikin että valon rytmiä.
Ihmisruumiin täytyy sopeutua teknoympäristön jakamiin uudenlaisiin ärsykkeisiin. Harmittavan usein sopeutuminen tarkoittaa passivoitumista, sivustakatsojan rooliin astumista. Aistien ja kykyjen laajentuminen antaa ihmiselle mahdollisuuden säästää vaivaa. Edellä oli puhetta yhteisöjen siirtymisestä tietoverkkoihin ja todettiin, että sen pontimena on ainakin osittain laiskuus. Näyttöpäätteen kautta ihmissuhteet ovat mutkattomampia kuin kasvotusten ja ne vaativat vähemmän sitoutumista. Toisaalta verkkoyhteisön elämänmenoon osallistuminen ei vaadi siirtymistä paikasta toiseen. Kaiken voi hoitaa kätevästi kotona. Tämä on vain yksi lukuisista esimerkeistä, miten mekaaniset ja automaattiset laitteet ovat helpottaneet ja laajentaneet mutta toisaalta myös kaventaneet elämää.
Kun kyberneettisen tarkasti säädelty teklonoginen elämänmuoto on korvannut fyysisesti ankaran ja vaativan, alati epävarman luonnonmukaisen elämän, ihmisten elämä on latistunut. Kaupungistuneessa elinympäristössä useimmilla ihmisillä ei ole enää suoraa yhteyttä luontoon ja luonnonmukaiseen elämään. Syystä Albert Borgman luonnehtii postmodernia yhteiskuntaa teennäiseksi. Hänen mukaansa ihmiskunta on asettanut koneiden ja muiden artifaktien edustaman keinotekoisen pinnan itsensä ja luonnon väliin. Kun välitön kosketuspinta luontoon on menetetty, on menetetty myös kosketus sen elinvoimaan ja aitouteen, jotka virkistävät sekä ruumista että mieltä. (Borgman 2000)
Nykyihmisen arkipäivä on niin helppoa, varmaa ja vaaratonta, että tavallinen ihminen ei saa juuri koskaan tilaisuutta osoittaa ruumiillista ja mielellistä lujuuttaan. Siksi kiihokkeita haetaan keinotekoisesti: elokuvista, peleistä ja extreme-urheilusta, äärimmäisistä teoista, jotka tuntuvat vaarallisilta mutta eivät ole oikeasti vaarallisia. Esimerkiksi benjihyppy saa pelkäämään ruumiin rusentumista ja kuolemaa, mutta todellista vaaraa ei ole hypyn missään vaiheessa, koska jalkaan sidotun köyden kestävyys on tarkkaan laskettu ja testattu. Simulaatio ja teeskentely ovat aina olleet osa ihmisen elämää, mutta postmodernissa yhteiskunnassa niiden merkitys on entistä suurempi. Elämyksistä tulee spektaakkeleita, jotka näyttävät hyvältä mutta kumisevat tyhjyyttään.
Borgman väittää kärjistäen, että ihmisistä on tullut henkisesti tylsiä ja ruumiillisesti velttoja. Siitä voidaan syyttää mekaanisaation ja automaation tuottamia laitteita, jotka ovat tehneet elämästä liian vaivatonta ja vanginneet ihmisten mielet passivoivan viihteen syöveriin. Se ei kuitenkaan ollut alkuperäinen tarkoitus. Ihmisen ja koneen symbioosia ensimmäisenä hahmotellut Joseph Licklider halusi, että koneet edistäisivät ihmisten toimeliaisuutta ja luovuutta uuden työnjaon puitteissa. Väsymättömät koneet suorittaisivat rutiinitehtäviä, joiden tekemiseen ihmisten taito on liikaa mutta into liian vähäistä. Ihmiset puolestaan perehtyisivät luovuutta, vastuun ottoa ja ihmisten välistä vuorovaikutusta vaativiin tehtäviin. (Licklider 1960)
Työelämässä Lickliderin ajatukset ovat lyöneet itsensä läpi, mutta vapaa-aikaa hallitsevat vielä passivoivat viihteen välineet. Tietoverkot ovat avanneet uusia kanavia ihmisten väliselle vuorovaikutukselle, ja ainakin mielen vapautuminen television passivoivasta ikeestä on näillä näkymin mahdollista laajassa mittakaavassa. Sen sijaan nykylaitteet ovat vielä liian staattisia ruumiin luontaisiin tarpeisiin verrattuna.
Tietokoneiden vaatima pelkkä käden ja silmän koordinaatio sulkee suurimman osan ruumiista toiminnan ulkopuolelle. Ainakin nykyisenkaltaisessa virtuaalitodellisuudessa monet ruumiin toiminnot ovat marginaalisia. Vain käytön kannalta olennaisimmat elimet on kytketty järjestelmään, mutta muu osa ruumiista on jätetty heitteille. Ihminen voi syventyä rajoittuneeseenkin virtuaalitodellisuuteen tuntikausiksi, mutta lopulta ruumiin tarpeet pakottavat hänet takaisin reaalitodellisuuteen. Mielestäni virtuaalitodellisuus ei voi koskaan tuntua aidolta ilman ruumiin kokonaisvaltaista integrointia, eikä se ole mahdollista ilman ihmisen kybogiutumista.
Ylä-Kotola ja Arai kyseenalaistavat, voiko kyberneettinen ympäristö (jolla he tarkoittavat itse asiassa virtuaalitodellisuutta) olla koskaan riittävän monimutkainen. Heidän mukaansa ihmisen liittyminen virtuaalitodellisuuteen merkitsee epävirikkeellisen eliö-ympäristö-järjestelmän syntyä, koska virtuaalitodellisuus ei saavuta reaalitodellisuuden monimuotoisuutta. (Ylä-Kotola & Arai 2000) Toisin sanoen ihmisen virtuaaliympäristö ei kykene vastaamaan ihmisen toimintaan riittävän monella erilaisella tavalla, että vuorovaikutus pysyisi rajattomasti mielenkiintoisena. Virtuaalitodellisuus ei siis tarjoa riittävää yllätyksellisyyttä.
Kybertodellisuus on virtuaalitodellisuutta edistyneempi keinotekoisen todellisuuden aste. Virtuaalitodellisuudessa on kyse lumeesta, aistien hämäämisestä A/D- ja D/A-muunnoksilla. Sen sijaan kybertodellisuus ohittaa aistit kokonaan, kun se kytketään suoraan ihmisen hermojärjestelmään tai aivoihin. Kybertodellisuuden keinoympäristö koetaan siis ilman aistien välitystä, ja juuri se tekee kybertodellisuudesta niin erilaisen reaali- ja virtuaalitodellisuuksiin verrattuna. Niiden käyttöliittymä on eri. Ruumis on ohjauksen välikappale reaali- ja virtuaalitodellisuudessa, mutta sillä ei ole mitään virkaa kybertodellisuudessa.
Reaalitodellisuudessa ruumiin ja mielen kokonaisuus on aktiivinen toimija. Sen sijaan kybertodellisuudessa mielellä on kyberruumis tai ei ruumista lainkaan, mutta sen olemassaolo on yhä riippuvainen reaalitodellisuuteen vangitusta, lihallisesta, elämää ylläpitävästä ruumiista. Ruumis sitoo reaali- ja kybertodellisuudet yhteen epäreilulla tavalla. Fyysisestä ruumiista ja sitä kautta myöskään fyysisistä todellisuudesta ei voi päästä irti. Ravintoa ja liikuntaa kaipaava ruumis koetaan rasitteeksi, kun mieli elää enimmän aikaa lihasta riippumattomassa kybertodellisuudessa.
Vaikka kybertodellisuus ei ole vielä toteutunutkaan, jotkin virtuaalitodellisuudessa elävät kyberihmiset ovat alkaneet inhota ruumista ja pitää sitä turhana rasitteena. (Dery 1996) He eivät kuitenkaan ole tajunneet sitä perustavaa seikkaa, että mieli ja ruumis eivät ole toisistaan riippumattomia kokonaisuuksia. Niitä ei voi erottaa toisistaan. (Itse asiassa ruumis voi pysyä hengissä aivokuolleena, mutta mieli ei koskaan selviä ilman ruumista – mikä ei suinkan tuo kyberihmisen haavetta yhtään lähemmäksi.) Tuollainen dualismi on vanhaa joskin sitkeää ajattelua.
Nykyään ihmistä pidetään psykofyysisenä kokonaisuutena sekä lääketieteen että psykologian piirissä. Ihmisyys on sekä ruumiillista että mielellistä. Ihmismieli ei ole digitaalinen kuten kybertodellisuus. Ihminen on analoginen olento. Meissä vaikuttaa kemiallinen sattumanvaraisuus, joka on ainakin Mark Deryn siteeraaman muusikon, Elliott Sharpin, mielestä ihmisen luovuuden lähde ja sielun salaisuus. (Dery 1996) Kybertodellisuudessa ihminen on siis ihminen reaalitodellisuuteen hylätyn ruumiin ansiosta, koska kybertodellisuus koetaan aivojen muodostamassa tietoisuudessa. Vaikka kybertodellisuudessa elävä ihminen identifioikin itsensä helpommin kyberruumiiseen ja kybertietoisuuteen, hänen todellinen minuutensa on lihallisessa ruumiissa ja sen reaali- ja kybertodellisuuden kesken jakautuneessa tietoisuudessa.
Nykyihminen on psykofyysinen olento, mutta tulevaisuuden jälki-ihminen saattaa olla jotakin ihan muuta. Mark Dery luettelee erilaisia tulevaisuuden näkymiä: šamanistisesti, psykedeelisesti tai kyberdeelisesti ruumiin ulkopuolelle laajennettu tietoisuus, nanoteknologialla muokattu biomekaaninen ruumis, ruumiista tietokoneen muistiin siirretty tietoisuus. (Dery 1996) Näitä todennäköisempi ja ajallisesti läheisempi tulevaisuuden kuva on unelma koneihmisestä, kyborgista, joka poikkeaa edellisistä myös siinä, että se ei järkyttäisi nykyistä mielen ja ruumiin tasapainoa vaan pelkästään täydentäisi sitä ja avaisi molemmille uusia mahdollisuuksia.
Avaruustutkija Manfred Clynes keksi termin kyborgi 1960-luvulla, kun ruumiin osia opittiin korvaamaan ensi kertaa keinotekoisilla elimillä. Sana kyborgi on lyhenne sanoista kyberneettinen organismi. (Dery 1996) Kyborgi tarkoittaa siis keinotekoista elimistöä – erityisesti sellaista elimistöä, joka koostuu osittain alkuperäisistä biologisista elimistä (lihasta) ja osittain mekaaniskyberneettisistä elimistä, jotka korvaavat vanhoja elimiä tai laajentavat ruumista uusilla toiminnoilla. Keskeistä on myös se, että kaikki elimet toimivat yhden kokonaisuuden, yhden mielen, yhden ihmisen tahdonalaisina osina.
Lääketieteen piirissä uskotaan, että näköpiirissä olevassa tulevaisuudessa kaikki tärkeät ihmisruumiin elimet voidaan korvata keinotekoisilla osilla, paitsi aivot ja keskushermosto. Lisäksi on mahdollista liittää ihmiseen lisäosia, jotka voidaan kytkeä hermoston alaisuuteen ja joita voidaan ohjata tietoisesti. Hermosignaalien vastaan ottamisen lisäksi jotkin kyberneettiset elimet voivat myös lähettää hermostoon palautesignaaleja, jotka tuottavat aivoissa jonkinlaisia tuntemuksia kyberneettisistä elimistä. (Dery 1996) Eräs tosi elämän kyborgi on tiedemies ja performanssitaiteilija Stelarc, joka on liittänyt ruumiiseensa hermostollisesti ohjattavan robottikäden.
Kyborgi ei ole ihmisen ja koneen symbioosi vaan ihminen, jota on täydennetty koneilla, koneistettu ihminen. Näin ollen kysymys, kuinka paljon tai mitä osia ihmisestä voidaan korvata koneilla, että häntä voidaan pitää edelleen ihmisenä, pureutuu ihmisyyden ytimeen. Muun muassa Ylä-Kotola ja Arai ovat sitä mieltä, että kyborgi ei ole enää ihminen, jos tietoisuuteen kosketaan. (Ylä-Kotola & Arai 2000) Itse käsittelen asiaa kuitenkin mieluummin pohdiskelevalta kuin yksioikoiselta kannalta. Ihmisolemuksen kaksi valtakäsitettä, monismi ja dualismi, sanelevat suurimmaksi osaksi ihmiskunnan suhteen kyborgiutumiseen.
Dualistinen ihmiskäsitys jakaa ihmisen ruumiiseen ja sieluun. Monet uskovat, että sielu yksin siirtyy kuoleman jälkeen tuonpuoleiseen ja jatkaa elämäänsä siellä ilman ruumista. Dualistisen käsityksen sielu ei ole riippuvainen ruumiista, mutta ruumis on riippuvainen sielusta. Siispä koko ruumis voidaan mekanisoida ja tietoisuus, joka on pelkkä sielun ruumiillinen ilmentymä, voidaan tallentaa tietokoneen muistiin. (Tämä on kuitenkin kyseenalaista, koska mikään ei takaa, että sielu siirtyy tietoisuuden mukana aivoista tietokoneen muistiin. Itse asiassa sähköisen muistin kopioitavuus – ja siten tietoisuuden monistaminen – pikemminkin toimivat antiteesinä. Siispä myös dualistisessa ihmiskäsityksessä sielu on sidottu ruumiiseen, ainakin tämänpuoleisessa.) Joka tapauksessa tällaista kyborgia ei tietenkään voi enää pitää ihmisenä, mutta dualistisessa ihmiskäsityksessä se ei ole edes olennaista, koska ihminen ja kyborgi ovat vain sielun kuoria materiaalisessa maailmassa. Dualistisen ajattelun voi tiivistää lauseeseen: ihmisyys ei ole tärkeää, mutta sielu on!
Monistinen ihmiskäsitys, joka pitää ihmistä psykofyysisenä kokonaisuutena, jossa tietoisuus ei ole ulkoa annettu vaan syntyy aivoissa, esittää ratkaisevasti erilaisen kannan. Koska ruumis vaikuttaa mieleen ja mieli vaikuttaa ruumiiseen, kyberneettisten elinten liittäminen elimistöön vaikuttaa suoraan ihmisyyteen. Kysymys kuuluukin, mitkä osat ovat keskeisiä ihmisyyden kannalta.
Edellä jo mainittiin, että aivoja ja keskushermostoa lukuun ottamatta kaikki elimet on mahdollista korvata. Entä jos näin tehtäisiin? Mielestäni tämä kysymys on vain eräs muunnelma vanhasta filosofisesta kysymyksestä, jota antiikin kreikkalaiset kutsuivat nimellä Theseuksen laiva.
Theseus tuo laivan telakalle ja antaa telakoitsijalle tehtäväksi korjata sen. Korjauksen aikana laivan vettyneitä lautoja joudutaan vaihtamaan uusiin. Telakoitsija ei kuitenkaan halua heittää niitä hukkaan, vaan alkaa kasata niistä uutta laivaa. Lopuksi käykin niin, että telakassa A makaa kokonaan uusista laudoista koostuva korjattu laiva ja telakassa B on vanhoista laudoista koottu uusi laiva. Kumpi laiva siis kuuluu Theseukselle?
Ulkoa päin vastaus tuntuu selvältä: Theseuksen laiva makaa telakassa B, koska se koostuu alkuperäisistä laudoista. Alkuperäinen on aito. Kyse ei kuitenkaan ole osista vaan muutoksesta. Korjauksen aikana laiva muuttuu koko ajan. Siihen lisätään uusia lautoja ja vanhoja viedään pois. Laiva ottaa uudet laudat osaksi itseään ja eroaa vanhoista. Identiteetti ei siirry lautojen mukana, vaan laiva tuntee aina samuutta kokonaisuuden, itsensä, kanssa. Näin ollen alkuperäinen laiva on telakassa A, ja telakka B sisältää pelkkää hylkytavaraa. Tietysti laiva tuntee muuttuneensa, mutta se on yhä oma itsensä.
Luultavasti ihmisruumiin kohdalla ei voida koskaan mennä yhtä pitkälle kuin Theseuksen laivan kohdalla. Aivan kaikkia osia ei voi korvata. Selvää on kuitenkin, että kyborgiutuessaan ihminen identifioi itsensä uuteen ruumiiseen. Hän saattaa vierastaa joitakin osia ja karsastaa muutosta, mutta peiliin katsoessaan hän tunnistaa edelleen itsensä, identifioi itsensä peilikuvaansa. Muut saattavat pitää häntä erinä, mutta hän itse tuntee olevansa yhä oma itsensä, muuttunut ja erilainen mutta ei eri. Näin ollen myös monistiselta kannalta ihmisyys sinänsä ei ole olennaista, mutta identiteetti on, ja se on muuttuva.
Vallitsevat ihmiskäsitykset, monismi ja dualismi, sinänsä eivät vastusta kyborgiutumista. Päinvastoin ne sallivat jo nykyaikana ruumiin muokkaamisen toisenlaiseksi mitä erilaisimmilla tavoilla. Mark Dery pitää muun muassa tämän päivän kehonrakentajia ja kirurgialla kauneuttaan lisääviä naisia vastareaktiona postmodernin yhteiskunnan tuomille muutoksille. (Dery 1996) Kehonrakennus muokkaa ruumiin uuteen kuosiin korostamalla sellaista miehisyyttä, jota ei enää tarvita nykymaailmassa. Ruumiillinen voima on yksinkertaisesti tarpeetonta korkeasti teknistyneessä yhteiskunnassa. Kauneusleikkauksilla korostettu ylenmääräinen naisellisuus muokkaa ruumista erittäin keinotekoisesti. Se on yhtä lailla irvokasta tänä aikana, jolloin naisen perinteinen rooli lastentekokoneena on kadonnut historian hämäriin ainakin länsimaisessa, postmodernissa yhteiskunnassa.
Näyttääkin siltä, että sukupuolten välistä eroa on alettu luoda keinotekoisesti uudestaan. Naisen tehtävä on olla äärimmäisen kaunis miellyttääkseen miestä, ja miehen täytyy olla äärimmäisen raamikas miellyttääkseen naista. Se on tietenkin äärimmäisen teennäistä, koska uudet sukupuoliroolit on luotu pelkästään ihmisiä varten, kun taas alkuperäiset sukupuoliroolit syntyivät käytännön pakosta, vihamielisessä ympäristössä hengissä selviämistä varten. Sellaista pakkoa ei ole enää olemassa, koska teknistynyt yhteiskunta turvaa melko varmasti kansalaisensa pedoilta ja rikollisilta.
Alkukantaisten fyysisten uhkien sijasta ihmisyyttä uhkaa nykyään toisenlaiset tekijät. Yksi niistä on Borgmanin kuvailema ylevän ihmisyyden rappeutuminen, kun ympäristö ei enää aseta haasteita selviytymiselle. Toinen on ruumiin merkityksen väheneminen, kun ihmiset viettävät enemmän ja enemmän aikaa virtuaalitodellisuudessa ja tulevaisuudessa myös kybertodellisuudessa.
Kyborgiutumisen tehtävä on palauttaa ruumiin tärkeys, tehdä siitä jälleen pätevä toimija muuttuneessa ympäristössä. Evoluutio teki apinasta ihmisen, jotta hän voisi nousta biologisen ympäristönsä herraksi. Ihminen tekee itsestään kyborgin, jotta hän voisi nousta uuden teknologisen ympäristönsä herraksi. Nykyisenkaltainen ruumis ei voi koskaan sopeutua siihen, koska se vaatii ravintoa, liikuntaa ja muuta huolenpitoa. Kyberneettis-orgaanisen ruumiin ravitseminen ja huoltaminen olisi helpompaa, eivätkä sen voimat surkastuisi harjoituksen puutteessa toisin kuin lihakset. Se on tehty teknistynyttä ympäristöä varten.
Kritiikistä huolimatta postmodernit teoriat kuvaavat osuvasti aikamme länsimaista yhteiskuntaa, joka on ideologisesti hajalla sekä kaupallisuuden ja teknologian läpitunkema.
Ihmisen elämä on muuttunut ratkaisevasti postmodernilla ajalla. Toisin kuin edellisillä aikakausilla, hänen ei enää tarvitse kamppailla luonnonvoimia vastaan selviytyäkseen hengissä, vaan kyberneettisen tarkasti säädelty yhteiskunta varjelee häntä kaikilta ruumiillisilta uhilta.
Haasteiden puuttuessa ruumis ja mieli ovat rappeutumassa. Sen seurauksena ihmiset ovat alkaneet etsiä uusia haasteita keinotekoisista virtuaali-ympäristöistä, jotka vaativat mieleltä paljon mutta ruumiilta vain vähän osallistumista. Virtuaalitodellisuus ei kuitenkaan riitä, koska siinä sekä todellisuus että ihmisruumis ovat rajoittuneita ja typistyneitä. Kybertodellisuus tarjoaa kokonaisvaltaisemman ympäristön, mutta jättää ruumiin kokonaan ulkopuolelle.
Ruumiin tarpeettomuuden haasteen edessä ihmiskunnan on muutettava muotoaan. Vallitsevien ihmiskäsitysten, monismin ja dualismin, mukaan suuretkin muutokset ovat mahdollisuuksien rajoissa. Tulevaisuudenkuvana ihmisen muuttuminen kyborgiksi on yhtä lailla mahdollinen mutta todennäköisempi kuin ruumiin hylkääminen ja mielen siirtäminen tietokoneen muistiavaruuteen.