Kirjoittanut: Risto Kupsala, 2002
Kauan kauan sitten pikkuinen tyttö nimeltä Joši asui pienessä vihreässä metsässä kaukaisen maan reunalla. Hänellä oli söpö oma talo suuren tatin sisällä suuren suuren punapuun alla. Siellä Joši asusteli yhdessä hauvansa Milun kanssa.
Eräänä aamuna, kun Joši heräsi makoisilta uniltaan untuvapatjallaan, Milun kori oli tyhjä. Joši hieroi unisia silmiään ja mietti, minne Milu oli mahtanut mennä. Tavallisesti se heräsi vasta Jošin jälkeen, koska se oli jo vanha ja hyvin unelias koira. Joskus se kuitenkin halusi leikkiä piilosta jo aikaisin aamulla. ”Niin varmasti nytkin”, Joši päätteli ja pomppasi kikattaen ylös vuoteesta koiraa etsimään. Milu ei ollut sängyn alla, ei vaatekomerossa, eikä liioin pyykkikorissa. Sitä ei näkynyt edes pihalla temmeltämässä, kun Joŝi kurkkasi verhon raosta ulos. Lisäksi Milun lempiluu oli kadonnut keittiön lattialta.
Pikku-Joši alkoi olla huolestunut. Hän palasi takaisin makuuhuoneeseen ja sujahti nopeasti ulos unkkupuvustaan ja puki T-paidan sekä henkselihousut ylleen. Joši ihaili hetken itseään peilistä, olihan hän söpö ja reipas tyttö, sitten hän meni taas keittiöön ja alkoi tehdä eväitä selkäreppuun. “Voi kestää kauan, ennen kuin Milu löytyy“, hän mietti laittaessaan reppuunsa pullon maitoa, juuston sekä pitkän ranskanleivän.
Aurinko oli vielä matalalla, kun Joši avasi ulko-oven. Sen oranssit säteet lävistivät metsän puiden lehdistöt ja lämmittivät tattitalon seinustaa. Kun Joši astui ulos, räystään alta tippui pikkuruinen itiö hänen huivilla peitettyyn päähänsä. Hän koppasi sen käteensä ja kysyi: “Tiedätkö, minne Milu on mennyt?“ Itiö puisteli tokkuraista päätään ja vastasi: “En tiedä, mutta aamulla näin kukkuloille vievällä tiellä pitkän pölyvanan. Ehkä se porhalsi sinne päin.“ Joši laski itiön ruohikkoon ja suuntasi kohti kukkuloita.
Joši nousi kukkulan laelle ja laski reppunsa maahan. Hän oli kovin väsynyt kiipeämisestä. Hän katsoi oikealle ja vasemmalle, ylös ja alas, itään ja länteen, mutta mitään kiinnostavaa ei näkynyt — paitsi tuo pikkuruinen pölypilvi kaukana etelässä Mistelimetsän takana, joka kasvoi kasvamistaan. “Se tulee tänne päin!“ Joši kiljaisi ja ryntäsi rinnettä alas reppua sangasta roikottaen.
Pölypilvi jatkoi matkaansa metsän läpi vievälle tielle. Samalla puun latvoihin iski vinha tuuli, joka riuhtoi oksia ja lehtiä mukaansa, pyöritti niitä ilmassa ja lopulta laski ne maahan kauas lähtökohdastaan. Myös Joši tunsi, kuinka tuuli alkoi voimistua, kun hän lähestyi Mistelimetsän reunaa. Hän kiitti huiviaan siitä, että se esti tuulta sotkemasta hänen hiuksiaan.
Yhtäkkiä voimakas tuuli paiskasi Pikku-Jošin maahan ja metsästä sukelsi esiin valtava puhuri, joka pyöri vinhasti kuin hyrrä. Sen sisällä oli tuulen riepoteltavana lukuisia pieniä eläimiä mukaan lukien päästään pyörällä oleva Milu-koira. Näytti siltä kuin Milu olisi taistellut kaikin voimin, että puhuri ei onnistuisi ryöväämään luuta sen suusta.
”Hei puhuri!” Joši huusi ja kömpi pystyyn. Pyörre kiepsahti vihaisesti ympäri ja huomasi pikkuruisen tytön alhaalla maan pinnalla. ”Mitä asiaa?” se tiuskaisi. ”Sinä olet kaapannut minun koiran mukaasi”, Joši syytti. ”Haluan sen takaisin!” ”Ei onnistu, pikkuinen”, tuuli vastasi kumean naurun säestyksellä. ”Itse asiassa minä taidan syödä myös sinut suihini!”
Joši kauhistui ja ryntäsi suinpäin pakoon mutta missään ei näkynyt pakopaikkaa. Ei edes yhtä suurta kiveä, jonka taakse voisi kyyristyä. Ainoa paikka oli metsä. Siellä hän voisi piileksiä jonkin tukevan puun takana, jota tuuli ei saisi puhallettua juuriltaan. Pyörre kuitenkin seisoi Jošin ja metsän välissä, eikä sitä voisi mitenkään kiertää joutumatta sen suihin. Yllättäen Joši näki pienen multaisen myyrän huitovan hänelle maassa pilkottavasta kolosta. ”Juokse tänne suojaan!” se huusi. ”Tuuli ei pääse maan alle!” Joši pinkaisi juoksuun ja sukelsi myyrän koloon ennen kuin tuulen puuska ehti saada hänestä otteen.
”Kiitos avusta! En olisi selvinnyt ilman sinua”, Joši kiitteli myyrää ja kömpi syvemmälle luolan sisään. Siellä oli kosteaa ja säkkipimeää. Tuuli ulvoi vihaisesti luolan suuaukon ulkopuolella, mutta se ei yltänyt sisälle asti muuten kuin heikkoina henkäyksinä. ”Ei kestä,” myyrä tokaisi. ”Pyörre on laittanut paikat mullin mallin”, hän selitti. ”Se vei mukanaan jopa minun pienen lapseni, kun hän kurkki liian rohkeasti maan pinnalle.” Tuuli perääntyi luolan suulta raivoissaan ja nyt Joši saattoi kuulla myyrä-äidin itkevän luolan perällä. Hänen kävi myyriä sääliksi.
”Minä autan teitä”, Joši tokaisi päättäväisenä. ”Mutta miten”, myyrä-isä kysyi ja Joši levitteli käsiään tietämättömänä. ”Me olemme pieniä ja voimattomia suurta puhuria vastaan”, myyrä totesi ja jatkoi: ”Onko sinulla jotakin hyödyllistä repussasi, pikku tyttö?” ”Ei muuta kuin juustoa, maitoa ja pitkä ranskanleipä”, Joši vastasi. ”Ei niistä ole mitään apua”, hän tuhahti epätoivoisena. ”Tai ehkä on sittenkin”, myyrä sanoi viekas ilme kasvoillaan.
”Anna ranskanleipä minulle ja mene sitten takaisin maan päälle. Yritä houkutella pyörre takaisin suuaukon vierelle, niin minä koetan kampittaa puhurin ranskanleivällä”, myyrä neuvoi Jošia. ”Mahtaakohan se onnistua”, Joši epäili puoliääneen. ”Tietysti se onnistuu”, myyrä tokaisi itsevarmasti ja avasi repun nyörit
Joši kiipesi ulos kolosta ja katsoi ympärilleen. Pyörre oli palannut takaisin metsän reunalle kiusaamaan oravia, jotka painautuivat tiukasti puiden runkoihin kiinni. Joši poimi maasta pienen kiven ja heitti sillä pyörrettä. Pyörre nappasi kiven mukaansa kurimukseen, kiepsautti sen pari kertaa ympäri ja sinkosi sen takaisin kohti Jošia. Onneksi Joši ehti kumartua pois kiven tieltä, ja se lensi kauas niitylle vahingoittamatta ketään.
Pyörre alkoi lähestyä Jošia ja Joši perääntyi askel kerrallaan kauhusta kalpeana. ”Myyrän suunnitelman on parasta toimia tai minä olen mennyttä tyttöä”, hän rukoili mielessään. ”Nyt minä saan sinut!” pyörre mylvi voitonvarmana, kun se oli vain muutaman askelen päässä Jošista.
Yhtäkkiä myyrä nousi kolon ulkopuolelle pitkä ranskanleipä käsissään. Se mätkäytti ranskanleivällä kaikin voimin pyörteen terävää alaosaa. Joši näki, kuinka ällistynyt puhuri menetti tasapainonsa. Se alkoi hoippua ja taipua, vääntyä ja kääntyä, pyöriä ja kieriä koko ajan epävakaamman näköisesti. Lopulta pyörre mätkähti maahan ja hajosi tuhansiksi pieniksi tuulenvireiksi, jotka lensivät kaikkiin suuntiin ja nostivat suuren pölypilven taivaalle.
Joši pyyhki pölyä vaatteistaan ja näki kuinka kymmenet typertyneet eläimet lojuivat sikin sokin maassa. Pieni myyrä oli jaloillaan ensimmäisenä, ja se ryntäsi äkkiä kolon luo, jossa helpottunut myyrä-äiti sulki sen syleilyynsä. Joši paiskasi kättä myyrä-isän kanssa ja lähti etsimään Milua muiden eläinten seasta. Milu oli aivan pölyn peitossa kuten muutkin eläimet, mutta Joši tunnisti sen suussa olevasta pitkästä luusta ja vinhasti heiluvasta hännästä. Milu laski luun maahan ja haukahti pari kertaa iloisesti, kun Joši tuli halaamaan sitä.
Loppu.