Yleismaailmallinen kieli

Huom! Tämä kirjoitus on keskeneräinen. Täydennän sitä vähitellen.
Risto Kupsala, heinäkuussa 2011

1. Johdanto
2. Synteettiset kielet - apukielten eurooppalainen haara
1. Langue nouvelle
2. Universalglot
3. Volapük
4. Esperanto
5. Ido
6. Occidental/interlingue
7. Novial
8. Interlingua
9. Uusia yrityksiä
3. Analyyttiset kielet - rationalismia ja universaaliutta
1. Rationaalinen latina
2. Taivutukseton latina
3. Basic english
4. Sona
5. Interglossa
6. Lingua sistemfrater
7. Glosa
8. Loglan ja lojban
4. Lähteet

Johdanto

Keinotekoiset kielet eli lyhyemmin tekokielet (tai keinokielet) ovat keinotekoisia puhekieliä, jotka on luotu tieten tahtoen. Tarkoituksenmukaisuus erottaa ne niin sanoituista luonnollisista kielistä eli luonnonkielistä, jotka ovat kehittyneet luonnollisesti, ilman ratkaisevaa tietoista ohjausta. Esimerkiksi suomen kieli on luonnonkieli, vaikka suomen yleiskielen luominen oli osittain suunnitelmallista. Suomen kirjakieli luotiin olemassa olevien murteiden pohjalta, kun taas tekokielen laatijalla on ainakin periaatteessa täysin vapaat kädet toteuttaa mielihalujaan.

Keinotekoisia puhekieliä kehitetään eri tarkoituksiin. Jotkut kielet on laadittu omaksi ja toisten huviksi. Lasten leikkeihin kuuluu toisinaan salakielen tai salakirjoituksen keksiminen. On fantasiakieliä, joiden tehtävä on tehdä jostakin mielikuvitusmaailmasta todentuntuinen. Esimerkiksi J.R.R. Tolkienin Tarussa sormusten herrasta esiintyy uskottavasti laadittuja haltiakieliä. Tietotekniikan piirissä on komentokieliä, joita käytetään teknisten järjestelmien ohjaamiseen. Tekokieliä on laadittu myös ihmisten välisen viestinnän helpottamiseksi.

Yleismaailmallinen kieli eli kansainvälinen apukieli on keinotekoinen kieli, joka on tarkoitettu eri äidinkieliä puhuvien ihmisten väliseen käyttöön. Apukielen tehtävä on siis toimia kansainvälisen vuorovaikutuksen ja yhteydenpidon apuvälineenä.

Kansainvälisen apukielen idean alkuunpanija on Peter Mühlhäuslerin mukaan ranskalainen filosofi René Descartes, joka vuonna 1629 hahmotteli kirjeessään Mersennelle ehdotuksia sekä olemassaolevien kielien pelkistämisestä että kokonaan uusien kielien laatimisesta. Ehdotus oli tervetullut tuon ajan älymystön piirissä, koska kansainvälinen latina oli tuohon aikaan joutumassa kansallisten kielten syrjäyttämäksi Euroopassa oppineiden ja tieteen kielenä.

Descartes esitti ajatuksen säännölliseksi ja yksinkertaiseksi pelkistetystä kielestä, josta tuli useimpien apukielten periaate. Markku Roinila (1996) siteeraa Descartesia mm. seuraavasti:

"Missä tahansa kielessä on vain kaksi asiaa, jotka pitää oppia: sanojen merkitys ja kielioppi[] Jos laatisitte kielen, jossa olisi vain yksimuotoisia konjugaatioita, deklinaatioita ja yhdistelmiä eikä yhtään epäsäännöllisiä tai vaillinaisia verbejä, ja jos nominit ja verbit taipuisivat ja lauseet rakennettaisiin etu- tai takaliitteillä, jotka olisivat mainitut sanakirjassa, ei olisi mikään ihme, jos tavalliset ihmiset oppisivat kielen sanakirjan avulla vähemmässä kuin kuudessa tunnissa[]"

Descartes itse ei kuitenkaan luonut yhtään apukieltä, vaan tehtävään tarttuivat myöhemmät filosofit.

Synteettiset kielet - apukielten eurooppalainen haara

Suurin osa apukielistä on tehty länsimaissa, ja suuri osa niistä on niin rakenteen, sanaston kuin puheenparrenkin osalta länsimaisia. Yleismaailmallinen kieli tarkoitti pitkään nimenomaan länsimaista kieltä ja erityisesti kreikkalais-roomalaisesta (useimmiten enimmäkseen roomalaisesta) kulttuuriperinteestä kumpuavaa kieltä. Näitä kieliä pidettiin neutraaleina siksi, että ne eivät keinotekoisina kuuluneet millekään kansalle. Ne olivat neutraaleja paikallisesti eli Länsi-Euroopassa ja länsimaissa. Maailmanlaajuisesti katsottuna niitä ei voi pitää tasapuolisina.

Länsimaisille apukielille on tyypillistä synteettinen kielioppi, jossa sanat koostuvat sanavartaloista ja niihin liitetyistä taivutuspäätteistä. Synteettiset apukielet ovat indoeurooppalaisiin luonnollisiin kieliin verrattuna yksinkertaisempia siinä suhteessa, että sanavartalot ovat taipumattomia ja taivutuspäätteitä on yksi sarja. Alla on vertailu joistakin italian ja esperanton verbimuodoista, jossa korostuu luonnonkielen monimuotoisuus verrattuna tekokielen yksinkertaisuuteen.

Langue nouvelle
     |          Volapük
Esperanto         |
     |         Idiom Neutral
     |
     
Ido Occidental (1922)
Novial
     Interlingua

Langue nouvelle, ensimmäinen "eurokieli"

Ranskan varainhoitaja Joachim Faiguet hahmotteli uuden kielen, langue nouvelle, Ranskan kuuluisan ensyklopedian 9. osassa vuonna 1765. Faiguet tiesi Leibnizin tutkineen universaalikielen asiaa vakavasti, mutta hän ei tuntenut yksityiskohtia. Hän perusti oman luonnoksensa pastori Lamin esittämään ajatukseen, että verbien moninainen taivutus voitaisiin korvata muuttumattomilla tavupäätteillä kuten tataarien tai mongolien kielessä. (Ilmeisesti Lami viittasi altailaisten kielten selkeään agglutinoivaan rakenteeseen.) Sen innoittamana Faiguet hahmotteli ensimmäisen synteettisen eli taivutuksia ja päätteitä käyttävän apukielen.

Faiguet tarkoitti uuden universaalin eli yleisesti hyväksyttävän kielensä helpottamaan viestintää ja kaupankäyntiä Euroopassa. Faiguet käytti lähtökohtana äidinkieltään ranskaa, josta hän yksinkertaisti verbien taivutusta poistamalla persoonamuodot, esim. "jo dona", ransk. je donne, suom. minä annan; "no dona", ransk. nous donnons, suom. me annamme. Faiguet kuitenkin piti ranskan taivutusluokat, niinpä uudessa kielessä on 3 infinitiiviä, 1 partisiippi, 5 indikatiivia, 5 subjunktiivia ja imperatiivi. Uudessa kielessä ei ole kieliopillista sukua, ja adjektiivit ovat taipumattomia. Sijamuotojen sijasta käytetään prepositioita, ja akkusatiivi merkitään oletettavasti sanajärjestyksellä subjekti - verbi - objekti, paitsi kysymyslauseessa järjestys on verbi - subjekti - objekti. Monikko merkitään s-päätteellä, esim. "manou" = talo, "manous" = talot.

Sanat, joita on vain kourallinen, Faiguet otti ranskasta. Jotkin prepositiot ja useimmat lukusanat ovat keksittyjä.

Langue nouvelle oli pelkkä luonnos. Kielellä ei julkaistu koskaan yhtään kirjoitusta. Siitä huolimatta se on luultavasti vaikuttanut myöhempiin apukieliin. Yhtäläisyyksiä on ainakin esperanton kanssa, joskin ne voivat olla myös sattuman tulosta:

Joka tapauksessa lähes kaikki myöhemmät eurooppalaiset apukielet ovat pitkälti kulkeneet langue nouvellen viitoittamaa tietä.

Unohdettu universalglot

Volapük, lyhytikäinen maailmankieli

Saksalainen pastori Johan Martin Schleyer [šlaiər] sai oman kertomansa mukaan unessa kehotuksen Jumalalta laatia kansainvälinen kieli. Vuonna 1879 hän julkaisi ensimmäisen kirjoituksen kielestään kieltä nimeltä volapük (suomeksi maailmankieli). Siitä tuli välittömästi menestys, ja kymmenen vuoden sisällä lähes kolmesataa volapük-kerhoa oli virinnyt ympäri Eurooppaa. Innostus kieltä kohtaan kuitenkin väheni pian, ja 1900-luvun taitteeseen tultaessa volapükin kannattajamäärä oli kutistunut murto-osaan suuruuden päivistään. Nykyään volapükin harrastajia on kourallinen.

Suurin osa volapükin sanoista on lähtöisin englannin kielestä. Niitä on kuitenkin muutettu volapükin rakenteeseen sopiviksi, joten kaikkien sanojen on oltava yksitavuisia ja niiden kuuluu alkaa ja päättyä konsonantilla. Lisäksi alkuperäisessä volapükissä ei ollut r-kirjainta, koska Schleyer arveli, että sitä ei ole kiinan kielessä. Maailmassa on kyllä paljon muitakin kieliä, joissa on joko l tai r (tai jotakin siltä väliltä), mutta ei molempia. Tässä joitakin esimerkkejä siitä, miten englannin sanoja on muokattu volapükiä varten:
friend → flen = ystävä, world → vol = maailma, father → fat = isä, woman → vom = nainen.

Volapükin omaperäisyys oli todennäköisesti syy sen nopeaan häviämiseen. Jo kolme vuotta volapükin julkaisusta Amerikan filosofinen seura julkaisi päätöslauselman, jossa volapükin epäarjalaisuus tuomittiin ja vaadittiin kielen laatimista arjalaisen sanaston ja kieliopin pohjalta yksinkertaisimmassa muodossaan (Pei, s.134). Tyytymättömyys virisi myös volapük-liikkeen sisällä. Osa kielen kehitystä ohjanneen Volapük-akatemian jäsenistä, mukaan lukien sen johtaja Auguste Kerckhoffs, halusi kieleen muutoksia, jotka kielen laatija Schleyer tukijoineen torjui tiukasti. Volapük-liike jakautui kahteen leiriin. Kerckhoffs julkaisi oman versionsa nimeltä nuvo-volapük vuonna 1887, ja vuodesta 1892 alkaen akatemia alkoi nyt Waldemar Rosenbergerin johdolla akatemia muokata volapükistä uutta kieltä. Työn tuloksena julkaistiin idiom neutral vuonna 1902, joka oli huomattavasti uskollisempi eurooppalaisille lähdekielilleen kuin volapük. Sillä välin julkaistu esperanto oli kuitenkin jo ylittänyt suosiossa volapükin.

Nykyään käytetään hollantilaisen Arie de Jongin uudistamaa volapükin versiota, joka otettiin käyttöön vuonna 1931 volapük-yhteisön suostumuksella. Joidenkin arveluiden mukaan kyseessä on ainoa kerta historiassa, kun vakiintunutta tekokieltä on kyetty uudistamaan liikkeen sisältä. Esimerkiksi esperanton ja idon sekä loglanin ja lojbanin kohdalla se ei ole onnistunut.

Esperanto

Esperanto on apukielten elävä klassikko. Moni tietää sen mutta harva tuntee sitä. Se on tähän asti kaikista kuuluisin ja menestyksekkäin apukieli, mikä ei kuitenkaan tarkoita aivan suuria. Esperanton puhujien määrää ei tiedetä, mutta siitä liikkuu eri arvioita. Karkeasti arvioiden esperantoa osaa 1-2 miljoonaa ihmistä, mutta vain murto-osa heistä käyttää sitä aktiivisesti. Useissa Suomen kaupungeissa toimii pieniä esperantokerhoja.

Ido ja esperanton pesue

Occidental interlingue, läntinen välikieli

Novial, Jespersenin uusi yritys

Interlingua, englantilais-latinalainen välikieli

Uusia yrityksiä

Analyyttiset kielet - rationalismia ja universaaliutta

Rationaalinen latina

Saksalainen filosofi, matemaatikko ja yleisnero Gottfried Leibniz kehitteli useita erilaisia universaalikielen malleja 1600-luvun lopulla. Yksi niistä oli latinan yksinkertaistaminen. Roinilan mukaan Leibniz esitti seuraavia askelia latinan yksinkertaistamiseksi:

1. Latinan verbien ja nominien moninainen taivutus voidaan supistaa yhteen. "Rationaalisessa kieliopissa on vain yksi deklinaatio ja yksi konjugaatio, yksi ja absoluuttisen säännönmukainen."
2. Persoonan ja luvun voi poistaa verbin taivutuksesta, koska subjekti osoittaa ne.
3. Adjektiiveista tehdään taipumattomia, koska ne vain toistavat vastaavia substantiivimuotoja.
4. Kieliopillinen suku on hyödytön ja sen voi poistaa.
5. Yksikön ja monikon erottelun voi poistaa. Luku ilmaistaan adjektiivin avulla.
6. Taivutukset voi korvata partikkeleilla, koska niillä on samanlainen rooli kieliopissa. "Prepositiot ja konjunktiot tekevät siis tavallaan tapaluokat ja sijamuodot hyödyttömiksi."
7. Substantiivia ja verbiä ei tarvitse erotella kieliopissa. Substantiivi ilmaisee ideaa (olentoa) ja verbi väittämää.
8. Adverbit sulautuvat adjektiiveihin, koska adverbi on verbille sama kuin adjektiivi on substantiiville.
9. Adjektiivit sulautuvat substantiiveihin.

Leibniz siis päätyi järkeilyssään taivutuksettomaan latinaan, jossa perinteiset sanaluokat oli tehty tarpeettomiksi. Leibniz ei kuitenkaan vienyt ajatuksiaan toteutuksen asteelle, vaan jatkossa hän perehtyi characteristica universalis-merkkikieleen. Analyyttisen, rationaalisen kielen siemen oli kylvetty.

Taivutukseton latina

Italialainen matemaatikko Giuseppe Peano jatkoi Leibnizin jalanjäljissä ja vei työn loppuun, tosin vasta 1900-luvun alussa. Peanon taivutukseton latina eli latino sine flexione pelkisti latinan analyyttiseksi kieleksi Leibnizin mallin mukaan. Yhteistä varsinaisen latinan kanssa oli vain sanasto. Peanon ajatus oli, että taivutuksettoman latinan puhujat voisivat käyttää olemassa olevia varsinaisen latinan sanakirjoja, mutta taivutuksettoman latinan verrattomasti yksinkertaisempaa kielioppia.

Peano itse karsasti sanaa kielioppi, "grammatica", jonka hän katsoi tarkoittavan kielten niitä piirteitä, jotka eivät ole varsinaisen asian ilmaisemisen kannalta välttämättömiä. Monesti kielioppi palvelee itse itseään. Peanon mielestä taivutukseton latina on kieliopiton kieli. Vuonna 1931 Peano kirjoitti näin: "Kielioppi, tuo koululaisten piina, on lähes aina hyödytön. Kieliopiton kieli on yhtä selkeä kuin kieliopillinen kieli. Siis hyödyttömiä ovat suvut, luvut, artikkelit, persoonamuodot, tapamuodot, aikamuodot jne." ("Grammatica, tormento de pueritia, es quasi semper inutile. Lingua sine grammatica es tam claro quam lingua cum grammatica. Resulta inutile genere, numero, articulo, persona, modo, tempore de verbo, etc.") Peano myös väitti, että kiinan kielessä ei ole kielioppia. ("Lingua de Sina non habe grammatica.")

Millaista taivutukseton latina sitten oli? Yllä olevat lainaukset Peanolta ovat taivutuksetonta latinaa. Latinaa osaamaton ei huomaa eroa varsinaisen ja pelkistetyn latinan välillä. Esitän tässä harjoituksena esimerkin taivutuksettomasta suomesta. Suomi muistuttaa latinaa runsaine taivutuksineen ja sijamuotoineen. Taivutukseton suomi voisi kuulostaa vaikka tältä: "Pieni tyttö oma kissa äsken istua enemmän kauka puu taka." Se tarkoittaa: "Pienen tytön kissa istui kauempana puun takana."

Voi vain arvella, miksi Peanon taivutukseton latina ei menestynyt. Luultavasti se ilmestyi liian myöhään, 1900-luvun alussa latina oli jo väistynyt tieteen ja oppineisuuden pääkielenä. Suurin osa tuohon aikaan julkaistuista apukielistä perustui aikakauden todellisiin valtakieliin eli ranskaan ja englantiin.

Interglossa

Lingua sistemfrater, maailmanlaajuisen veljeyden kieli

Vietnamilainen kääntäjä Phạm Xuân Thái (äännetään kutakuinkin "Fam Suan Thai") julkaisi lingua sistemfrateriksi tai lyhyemmin frateriksi nimeämänsä kielen vuonna 1957 englanninkielisessä kirjassa nimeltä "Frater (Lingua sistemfrater)" alaotsikolla "The Simplest International Language Ever Constructed". Tämä Vietnamissa painettu kirja on ainoa täydellinen lähde tästä kielestä, enkä ole toistaiseksi saanut sitä käsiini.

Fraterista julkaistiin vain yksi kirja, eikä kieli tietääkseni saanut ainakaan pysyvää suosiota. Asiaan saattoi vaikuttaa 1959-1975 käyty Vietnamin sota, joka varmasti haittasi yrityksiä levittää kieltä. Tällä hetkellä maailmassa on ehkäpä muutama aktiivinen fraterin tukija.

Phamin henkilöhistoria on hämärän peitossa. Olen onnistunut päättelemään seuraavia seikkoja: Pham toimi kielenkääntäjänä. Hän osasi äidinkielensä vietnamin lisäksi sujuvasti ainakin englantia ja ranskaa. Phamilla oli ainakin kielenkääntäjän toimensa kautta yhteys vietnamilaiseen synkretistiseen Cao Đài-uskontoon, jossa yhdistyy kungfutselaisuus, henkienpalvonta, kristinusko, taolaisuus ja buddhalaisuus. Mielestäni se sopii yhteen fraterin idean kanssa, jossa myös yhdistyy itäinen ja läntinen.

Kirjansa esipuheessa Pham kertoo saaneensa vaikutteita Bodmerin ja Hogbenin kirjasta The Loom of Language, jossa esitettyihin ajatuksiin myös interglossa perustuu. Frater perustuu samansuuntaisiin ajatuksiin kuin interglossa: sen kielioppi on analyyttinen kuten Itä-Aasian kielissä, ja sen sanasto perustuu suurimmaksi osaksi länsimaisen tieteen kreikkalaislatinalaiseen sanastoon. Sanasto on riisuttu pelkkiin sanavartaloihin, jotka ovat aina muuttumattomia. Läntisiä päätteitä käytetä sanojen johtamiseen, vaan yhdyssanojen tekeminen on ainoa tapa johtaa uusia sanoja.

Fraterin äänteistö on helppo. Käyttössä on 18 kirjainta ja äännettä: A, B, D, E, F, G, I, J (joka äännetään erikoisesti [z]), K, L, M, N, O, P, R, S, T, U. Sanojen tavurakenne on yksinkertainen ainakin lähdekieliin verrattuna. Huonetta tarkoittava sana "samber" on helpompi kuin lähdekielissä englannissa ("chamber", [tʃeɪmbər]) ja ranskassa ("chambre", [ʃãbr]) ja vastine esperantossa ("ĉambro", [tʃambro]). Hankalimpia sanoja ovat venäjästä lainatut "bsera" (eilen) ja "saftra" (huomenna), jotka toki ovat helpompia kuin varsinaiset venäjän sanat "вчера", [ftʃera] ja "завтра", [zaftra].

Pham tiivisti fraterin kieliopin 12 sääntöön. Ne ovat aiheen mukaan samassa järjestyksessä kuin esperanton 16 sääntöä. Sääntöjä on neljä vähemmän, koska frater ei sisällä sijamuotoja, eikä se salli elisiota eli äänteiden poisjättöä edes runouden nimissä. Pham ei myöskään katsonut tarpeelliseksi lainata esperantosta yleiskäyttöistä prepositiota "je", jonka käytölle Zamenhof määritti oman säännön. Fraterin 12 sääntöä seuraavat:

1. Fraterissa ei ole artikkeleita, taivutuksia, elisiota, liitteitä, eikä aikamuodon, suvun tai luvun taivutuksen kongruenssia.
2. Substantiivin, adjektiivin, verbin ja adverbin muoto on sama.
3. Adjektiivit ovat aina substantiivin jälkeen, paitsi perusluvut.
   Adjektiivien vertailussa:
• Vastaavuus ilmaistaan sanalla "je" = yhtä... kuin
• Enemmyys ilmaistaan sanalla "plus" = enemmän... kuin
• Vähemmyys ilmaistaan sanalla "plusne" = vähemmän... kuin
• Enimmyys ilmaistaan sanalla "plasuni" = eniten
• Vähimmyys ilmaistaan sanalla "plasunine" = vähiten
• Absoluuttinen enimmyys ilmaistaan sanalla "tele" = erittäin
4. Perusluvut ovat:
   1 uni, 2 bi, 3 tri, 4 kuadri, 5 kuinti, 6 ses, 7 sep, 8 okta, 9 nona, 10 deka, 100 senti, 1000 mil, 1.000.000 milion, 1.000.000.000 miliar
   Substantiivin jäljessä lukusana tarkoittaa järjestyslukua.
   Monikerrat muodostetaan lisäämällä sana "tem" (kertaa) peruslukuihin.
   Murtoluvut muodostetaan lisäämällä sana "unisur" (yksi jaettuna) peruslukuihin.
   Ryhmittely muodostetaan lisäämällä sana "per".
5. Persoonapronominit ovat:
   mi = minä, mis = me, ni = sinä, nis = te, ili = hän, ilis = he, antrop = joku
   Omistusmuodot saadaan lisäämällä sana "ot" ennen pronominia.
6. Verbi on absoluuttisen taipumaton.
   "pas" (mennyt) merkitsee menneen ajan.
   "futur" (tulevaisuus) merkitsee tulevan ajan.
   "intem" (kerralla) merkitsee meneillään olevaa aikaa.
   "probable" (luultavasti) ilmaisee mahdollista tekemistä (konditionaali).
   Passiivi muodostetaan lisäämällä apuverbi "es" (olla) verbin perusmuotoon.
7. Seuraavaa sanajärjestystä ei voi muuttaa, paitsi runoissa:
   subjekti - verbi - objekti
8. Jokainen sana lausutaan täsmälleen niin kuin se kirjoitetaan. Jokainen kirjain esittää aina samaa äännettä.
9. Paino on sanan viimeisellä tavulla.
10. Yhdyssanat muodostetaan yksinkertaisella sanojen yhdistämisellä siten, että pääsana asetetaan aina ensimmäiseksi.
11. Jos lauseessa on toinen kieltosana, kieltosana "ne" jätetään pois.
12. Vierassanat, eritoten kansainväliset sanat, jos ne muodostuvat fraterissa käytössä olevista perussanoista, muuttuvat säännön 10 mukaisesti. Jos ne eivät muodostu fraterin sanoista, ne eivät muutu, ne vain saavat fraterin kirjoitusasun.

Fraterin ja esperanton sääntötaulujen samankaltaisuus antaa hyvän mahdollisuuden verrata analyyttistä ja synteettistä kieltä toisiinsa. Tärkein ero on se, että fraterin sanat ovat kokonaisia ja muuttumattomia, kun esperanton sanat koostuvat muuttumattomasta vartalosta ja vaihtuvista (sanaluokka)päätteistä. Sillä on se seuraus, että fraterin sanajärjestys on tiukemmin määrätty kuin esperanton. Esimerkiksi lause "Bi kat-gine optik ne pas kani-andro maga uni." (Kaksi naaraskissaa eivät nähneet ensimmäistä suurta uroskoiraa.) on mahdollista kirjoittaa vain tällä yhdellä tavalla. Kansainvälisessä kielessä se on hyväkin asia, koska ennustettavuus on tärkeää. Ihmiset pystyvät seuraamaan keskustelua paremmin, jos he tietävät missä mennään ja mitä mahdollisesti on tulossa seuraavana.

Frater on todella yksinkertainen kieli. Sen lukeminen vaatii totuttelua, mutta kielen rakenteet ovat säännöllisiä ja johdonmukaisia. Fraterin perussanasto on suppea ja yhdyssanoja on paljon. Usein länsimaista perussanaa vastaa fraterissa yhdyssana. Esimerkiksi "donmaga" (don = antaminen, maga = suuri) tarkoittaa uhrausta, kun muissa apukielissä käytetään yleensä perussana, kuten "sakrifice" tai "ofre". Hankalaa suomen puhujan näkökulmasta on yhdyssanojen takaperoisuus. Keittiö on "samberkulina", jossa "samber" = huone ja "kulina" = ruonlaitto (kulinarismi). Fraterissa käytetään kieltosanaa "ne" myös yhdyssanoissa. Esimerkiksi "fasil" = helppo ja "fasilne" = vaikea, "stop" = lopettaa ja "stopne" = jatkaa. Tässä voisi huomauttaa, että "ei helppo" ei välttämättä tarkoita vaikeaa, mutta käytännössä ero ei mahda olla tärkeä.

Apukielet arvostelun kohteena

Tässä osassa käydään läpi yleismaailmallista keinotekoista kieltä vastustavia väittämiä, ja vastataan niihin.

Keinotekoinen kieli ei kelpaa

Usein esitetään sen suuntaisia väitteitä, että keinotekoinen kieli ei kelpaa, ei toimi tai ei pärjää luonnollisille kielille, koska se on keinotekoinen. Se on luonnollinen reaktio sellaiselta ihmiseltä, joka on opetellut vain luonnollisia kieliä.

Kouriintuntuvin vastaväite on näyttää, että ne todella toimivat, kelpaavat ja pärjäävät. Keinotekoisilla kielillä on keskusteltu, oltu kirjeenvaihdossa, kirjoitettu hyllymetreittäin kirjoja, pidetty kansainvälisiä tapaamisia, menty naimisiin ja tehty lapsiakin sillä seurauksella, että lasten toiseksi äidinkieleksi on tullut keinotekoinen kieli. Kaikki tekokielet eivät tietenkään ole kypsiä näin mittavaan käyttöön, mutta kaikki on mahdollista kehittää tuolle yhtä korkealle asteelle, jolla esperanto on ollut jo yli vuosisadan.

Toisarvoisempi vastaväite on se yksinkertainen huomautus, että lähes kaikki nykyajan elämänpiiriin kuuluvat asiat ovat keinotekoisia. Aito luonto on käynyt harvinaiseksi monin paikoin, silti ihminen pärjää hyvin itse luomassaan keinotekoisessa ympäristössä. Esimerkiksi nykyaikainen kaupunki kaikkine toimintoineen on varmasti monimutkaisempi keinotekoinen järjestelmä kuin mikään yksinkertainen keinotekoinen puhekieli. Silti ihmiset kykenevät ymmärtämään sitä ja toimimaan siinä.

Ehkä keinotekoisuuden vierastaminen johtuu siitä, että kuvitellaan tekokielten olevan yhden ihmisen tekoa. Käytännössä asia ei ole näin. Yleensä kielen laatija valikoi rakenteita ja sanoja olemassa olevista kielistä ja kokoaa niistä kielen rungon. Hän siis toimii samalla tavalla kuin Mikael Agricola, joka laati suomen yleiskielen ensimmäisen version eri murteita yhdistämällä. Muut ihmiset täydentävät ja muokkaavat kieltä luonnollisella tavalla kanssakäymisessä muiden ihmisten kanssa. Vähitellen kielestä tulee yhteisön työn tulos, jossa kielen laatijan panos on yksi muiden joukossa. Samalla tavalla Agricolankin alkuperäinen näkemys on joutunut antamaan tilaa muiden suomalaisten muokatessa yleiskieltä sukupolvi toisensa perään.

Tekokieltä ei tarvita, koska meillä on jo englanti

Tekokieltä ei tarvita, koska meillä on jo englanti. Tämä on aika yleinen väite. Todellakin, meillä on jo englanti, mutta monella muulla ei ole. Valitaan siis englanti maailmankieleksi, onhan se meille helpoin ratkaisu.

Vaan mitä jos asettaisit itsesi toisten asemaan? Kuvittele, jos maailmalle valittaisiin nyt yksi yhteinen kansainvälisen viestinnän kieli. Opettelisitko mieluummin alusta lähtien jonkin sinulle tuntemattoman luonnollisen kielen (kuten ranska, venäjä, turkki, arabia, suahili, hindi, kiina tai japani) vai jonkin keinotekoisen kielen?

Näillä näkymin englannin kieli ei pysty omin voimin levittäytymään todella koko maailman kieleksi. Maailmanhistoriassa kielet ovat aina levinneet suurvaltojen kasvaessa, ja kutistuneet suurvaltojen luhistuessa. Nyt 2000-luvun alussa meillä on englanti, koska Amerikan Yhdysvallat on vielä maailman mahtavin talous-, kulttuuri- ja sotilasvalta, mutta se ei ole voittamaton ylivalta kaikkialla. Eikä kukaan tiedä, kuinka kauan Yhdysvaltain suuruutta vielä jatkuu. Jos Yhdysvaltain mahti luhistuu, ainoastaan Intia voisi jatkaa englanninkielistä maailmanvaltaa, siis jos se tahtoo englantia käyttää hindin sijasta. Tällä hetkellä Intiaa todennäköisempi maailman uusi napa on Kiina, jolla on oma kaikkien tunnustama mahtikielensä.

Tietysti englannin aika ei ole ohi vielä. Englannin kielen opetellut saa nauttia sen tuomista hyödyistä vielä pitkään. Mutta yksilön näköala on lyhyt ja maailmanhistoria on pitkä. Mikään luonnollinen kieli ei ole tähän asti jäänyt pysyväksi maailmankieleksi. On ollut aikoja, jolloin kreikka, latina, kiina, arabia, persia ja ranska olivat kiistattoman maailmankielen asemassa ja ne näyttivät voittamattomilta. Sitten onni kääntyi ja ne menettivät asemansa. Niin meinasi tapahtua myös Britannian levittämälle englannille. Se oli vakavasti uhattu toisen maailmansodan aikana, kun Saksa valloitti lähes koko Euroopan ja Japani valloitti lähes koko Itä-Aasian. Jos nämä valloitukset olisivat jääneet pysyviksi, englannin kieli olisi varmasti väistynyt saksan ja japanin tieltä. Mutta Yhdysvallat voitti sodan ja englannin kielivalta sai toistaiseksi jatkua. Vaan kuinka kauan?

Keinotekoisilla kielillä on tietysti heikommat lähtökohdat maailmanvalloitukseen kuin millään luonnollisella kielellä, mutta puolueettomuutensa ansiosta niillä on luonnollisia kieliä paremmat mahdollisuudet tulla valituksi virallisesti maailmankieleksi ja pitää tämä asema.

Apukielet eivät ole todella neutraaleja

Useimmat apukielet väittävät olevansa neutraaleja eli tasapuolisia. Ne yhdistävät piirteitä monesta eri kielestä, joten ne eivät voi ainakaan olla minkään yhden kielen puolella. (Poikkeuksiakin on, kuten pelkästään englantiin perustuva basic english.) Ehkä esperanto ja interlingua ovatkin neutraaleja länsimaissa, mutta entä koko maailmassa? Yleismaailmallinen kielihän on tarkoitettu kaikille maailman ihmisille. Ovatko ne sittenkin eurooppakeskeisiä tai länsikeskeisiä?

Tämä kritiikki on aiheellinen. Monen apukielen suunnittelussa ei-länsimaisten kansojen kielellisiä taitoja ja tottumuksia on huomioitu vain vähän tai ei lainkaan.

Melkein kaikkien apukielten sanasto on peräisin länsimaisista kielistä. Poikkeuksen muodostavat kokonaan keksityt kielet ja harvat koko maailman kieliin perustuvat apukielet. Länsimainen sanasto antaa länsimaisille kielenopiskelijoille tietysti huomattavan edun, sillä he tuntevat sanat ja niiden käyttöpiirin entuudestaan. Nimittäin eri kielissä sanat kattavat eri merkityksiä. Esimerkiksi sana yksi tarkoittaa luvun lisäksi länsieurooppalaisissa kielissä myös epämääräisyyttä, "jotakin", kun taas Kiinan kielessä se tarkoittaa tiettyä, "samaa". Niinpä ranskan "une sorte (de)" = jonkinlainen, mutta kiinan "yīyàng" = samanlainen. Samat sanat, mutta kokonaan eri merkitys. Jos tällaisia monimielisyyksiä lipsahtaa epähuomiossa keinotekoiseen kieleen, se vaikeuttaa kielen opettelua, koska jokaisen sanan käyttöala pitää oppia erikseen. Se on sitä työläämpää, mitä erilaisempia äidinkieli ja kohdekieli ovat keskenään.

Sanaston lisäksi apukielten rakenne on usein länsikeskeinen. Seuraavassa taulukossa luetellaan joukko länsimaisille kielille tyypillisiä rakenteita, joita länsimaalaiset saattavat pitää itsestäänselvyyksinä, mutta jotka ovat vieraita monin paikoin muualla maailmassa. Niiden esiintyminen tunnetuissa apukielissä on merkitty rastilla.

Taulukko kertoo, että synteettisiin kieliin sisältyy itse synteettisyyden lisäksi paljon tavallisia länsimaisia rakenteita, jotka eivät kuitenkaan ole synteettisen rakenteen välttämättömiä seurannaisia, kuten joidenkin puuttuminen volapükistä osoittaa.

Analyyttiset kielet, joiden sanat ovat kokonaisia ja muuttumattomia, eivät ole kieliopiltaan leimallisesti länsimaisia, vaikka niiden sanasto olisikin länsimainen. Analyyttisissä kielissä ei tietysti ole taivutuksia (rivit 1-3), mutta lisäksi niistä puuttuu määräinen artikkeli, monikkomuodon liikakäyttö, sekä perfektin ja passiivin muodostaminen partisiipin avulla. Monikkomuodon liikakäytöllä tarkoitan sitä, että monikkoa käytetään myös silloin kun monikollisuus on muuten ilmaistu. Esimerkiksi interlinguassa s-pääte merkitsee monikkoa ja siis sanotaan "rosas" (ruusut) ja "tri rosas" (kolme ruusua). Latino sine flexionessa vältetään monikon liikakäyttöä sanomalla "rosas" (ruusut) mutta "tri rosa" (kolme ruusua). Monessa analyyttisessä kielessä ei ole monikkomuotoa lainkaan, jolloin sitä ei voi liikakäyttää.

Analyyttisten kielten länsimaisin piirre on sukupuolijako yksikön 3. persoonan pronomineissa. Tyypillisesti pronomineja on kolme: miespuolinen, naispuolinen ja muu. Se on peräisin länsimaisista kielistä, joissa on usein myös kieliopillinen suku (maskuliini, feminiini ja neutri). Muissa maailman kielissä tämä jako on harvinainen. Siksipä fraterissa on vain yksi yksikön 3. persoonan pronomini, "ili", joka kattaa molemmat sukupuolet ja muut elottomat ja elolliset, samaan tapaan kuin suomen puhekielen "se".

Yhteenvetona totean, että kaikki apukielet eivät ole länsikeskeisiä. Varsinkin analyyttiset kielet ovat rakenteellisesti epälänsimaisia. Lisäksi on olemassa joitakin keinotekoisia kieliä, joiden sanasto on maailmanlaajuinen. Hyvä esimerkki tällaisesta kielestä on pandunia.

Lähteitä

Faiguet de Villeneuve, Joachim: Langue nouvelle. 1765. Teoksessa Encyclopédie, tome 9.
Mühlhäusler, Peter: Universal languages and language planning. 2004. Teoksessa Semiotik / Semiotics, Part 4.
Peano, Giuseppe: Primo Libro de Interlingua sive Latino sine Flexione. 1931.
Roinila, Markku: Descartes, Leibniz ja universaalikielen mahdollisuus. 1996. Niin&näin 4/96.
Roinila, Markku: G. W. Leibnizin rationaalinen kielioppi.
Wikipedia: Kansainvälinen apukieli. Luettu 27.4.2011.