Useat poliitikot, akateemikot ja yksityisajattelijat ovat esittäneet ajatuksia, että Euroopassa pitäisi olla yksi yhteinen (vieras) kieli, jota osattaisiin kaikkialla. Yhteinen kieli tehostaisi kanssakäyntiä, estäisi kieliblokkien syntymistä, ja säästäisi selvää rahaa, kun kääntämisen ja tulkkaamisen tarve vähenisi. Usein asiasta puhutaan Euroopan unionin (EU) viitekehyksessä, koska EU on ainoa järjestö, jonka puitteissa pitävä päätös yhteisestä kielestä voitaisiin tehdä. Sitä paitsi onhan osassa EU:ta jo käytössä yhteinen raha, euro, joten yksi yhteinen kielikään ei ole mikään mahdottomuus.
Käsitellessään kysymystä EU:n virallisesta kielestä yhdysvaltalainen valtio-opin tohtori Jonathan Pool on todennut, että monta virallista kieltä on poliittisesti paras ratkaisu mutta taloudellisesti huonoin, ja yksi virallinen kieli on taloudellisesti paras ratkaisu mutta poliittisesti huonoin. Käytännössä EU:ssa on päädytty poliittisesti parhaaseen ratkaisuun eli monikielisyyteen. Lähes kaikki jäsenvaltioiden kansalliset kielet ovat EU:n virallisia kieliä. Tällä hetkellä EU:lla on enemmän virallisia kieliä kuin jäsenmaita.
Yhteiskielen ei olisi tarkoitus korvata kenenkään äidinkieltä, vaan kaikki oppisivat sen vieraana kielenä. Yhteiskielen tulo ei myöskään lopettaisi muiden vieraiden kielten opiskelua, sillä ne olisivat edelleen kaupallisesti ja kulttuurisesti yhtä tärkeitä kuin ennenkin.
Monen virallisen kielen vaihtoehdoksi on ehdotettu muutaman tärkeimmän kansallisen kielen virallistamista tai vain yhden kielen virallistamista. EU:n ja koko Euroopan neljä käytetyintä kansainvälistä kieltä ovat englanti, ranska, saksa ja venäjä. Mikäli näistä valittaisiin vain yksi, se olisi todennäköisesti englanti, koska tällä hetkellä sitä puhutaan vieraana kielenä eniten. Yhden kansallisen kielen valitseminen on kuitenkin poliittisesti vaikeaa, itse asiassa mahdotontakin, koska silloin muut suuret kielet joutuisivat luopumaan omasta erityisasemastaan, ja ehkäpä pienemmätkin kielet tuntisivat tulevansa entistä pahemmin uhatuiksi, koska niillä on vähiten resursseja vastata yhteiskielen asettamaan haasteeseen. Sen vuoksi Euroopan yhteiseksi kieleksi on ehdotettu myös puolueettomia kieliä, joilla ei ole mitään kansallista asemaa tai sidosta eikä äidinkielisiä puhujia.
Latina on eräs tällainen puolueeton kieli. Se oli Rooman valtakunnan pääkieli kreikan ohella. Länsi-Rooman luhistumisen jälkeenkin se pysyi vuosisatoja katolisen kirkon piirissä, Länsi- ja Keski-Euroopassa, tärkeimpänä kielenä tieteen, taiteen, hallinnon ja uskonnon saroilla. Nykyään latina on jotakuinkin kuollut kieli eli sillä ei ole enää äidinkielisiä puhujia. Varsinainen latina on säilynyt lähinnä vain klassisena oppiaineena ja katolisen kirkon käytössä. Kun latinaa ollaan ehdottamassa Euroopan kieleksi usein unohdetaan, että isossa osassa Eurooppaa latinan merkitys on ollut vähäinen, näin erityisesti ortodoksisen kirkon ja islaminuskon piireissä. Myöskin protestanttisissa maissa latinan merkitys väheni varhain, kun siirryttiin kansankielisiin kirkollismenoihin. Lisäksi myös ne maat, joissa latina oli aiemmin mahtiasemassa, ovat jo kertaalleen hylänneet sen. Siis olisiko latinasta enää toista kertaa Euroopan yhteiskieleksi? Tuskin.
Ihmisten suunnitelmallisesti laatimat keinotekoiset kielet luetaan usein puolueettomien kielten joukkoon. Keinotekoisina ne eivät kuulu alkujaan millekään kansalle tai kansanryhmälle, joten ne eivät tavallaan kuulu kenellekään, mutta ovatko ne puolueettomia myös laajemmassa katsannossa? Kokonaan tyhjästä luodut kielet ovat varmasti täysin puolueettomia, mutta sellaisia ei ole ehdotettu Euroopan yhteiskieleksi. Sen sijaan ehdolle ovat päässeet jotkut olemassa oleviin kieliin perustuvat tekokielet, kuten esperanto, glosa ja interlingua, mutta niitä ei ole tähän mennessä kelpuutettu. Monipuolinen, interlinguaa ajava esitys on Allan Kiviahon laatima Pamphilia: Pamphleto pro Interlingua.
Kyseisten kielten heikkous Euroopan puitteissa on mielestäni siinä, että ne on tarkoitettu alunperin maailmankieliksi, erityisesti Lännen hallitseman maailman kieliksi silloin, kun Länsi vielä hallitsi maailmaa. Esimerkiksi interlinguan juju on siinä, että se yhdistää englannin ja itaaliset kielet eli Länsi-Euroopan ja Amerikkojen kielet. Samalla Keski- ja Itä-Euroopan kielet jäävät vaille huomiota. Sellaiset Euroopan mahtikielet kuten saksa ja venäjä jäävät nuolemaan näppejään! Tosiasia on, että interlinguan ja paljolti esperantonkin edustama vanha lähestymistapa, jossa tukeuduttiin pääasiassa Länsi-Euroopan kieliin, on epäonnistunut Euroopassa, koko maailmasta puhumattakaan. Jotta keinotekoinen kieli kelpaisi kaikille eurooppalaisille, sen pitäisi edustaa sekä Länsi-, Keski- että Itä-Eurooppaa. Sen pitäisi olla tasapuolinen.
Tässä hahmoteltava eurokieli on tarkoitettu koko Euroopan mutta vain sen käyttöön. Hahmoteltava eurokieli ei siis ole esimerkiksi yhteislänsimaalainen kieli, vaan pelkästään yhteiseurooppalainen kieli. Siksi kaikki Euroopan huomattavat kielet on otettu huomioon sen laatimisessa. Euroopan suurimpia ja siksi tärkeimpiä lähdekieliä ovat venäjä, saksa, englanti, italia, ranska, turkki, ukraina ja puola, mutta pienempiäkään kieliä ei ole unohdettu.
Hahmoteltavan kielen ajatuksena on yhdistää kansainvälinen sanasto ja yksinkertainen kielioppi. Yhteisen kulttuuriperinnön ja muun kanssakäymisen takia eurooppalaisissa kielissä on paljon yhteisiä sanoja, joita on muuten runsaasti suomessakin. Niitä kannattaa hyödyntää ilman muuta, vaikka sanastosta saattaisikin tulla runsas. Sen sijaan kieliopin pitää olla niukka, koska kielioppisääntöjen oppiminen ja soveltaminen on hankalampaa kuin pelkkien sanojen oppiminen.
Euglosia kirjoitetaan latinalaisilla aakkosilla kuten suurinta osaa Euroopan kielistä. Sen aakkosiin sisältyvät seuraavat kirjaimet:
a b c č d e f g ğ h i j k l m n o p r s š t u v w x z ž
Kirjoitus on äänteenmukaista. Kaikki sanat luetaan niin kuin ne kirjoitetaan ja kaikki kirjaimet äännetään.
Suomen kieleen verrattuna euglosin kirjoittamisessa on paljon tuttua. Kaikki vokaalikirjaimet ja suurin osa konsonanttikirjaimista äännetään kuten suomessa. Uusia äännemerkkejä ovat seuraavat: Z on [z] eli soinnillinen S, Š on [ʃ] eli "suhu-S", Ž on [ʒ] eli soinnillinen "suhu-S", C on [ts], Č on [tʃ], Ǧ on [dʒ], W on [w] eli se äännetään kuten englannin vastaava kirjain, ja X on [x] eli saksan häly-H sanassa "ach".
Euglosissa ei ole varsinaisesti artikkeleita, mutta sanoja en (eräs) ja de (kyseinen, tietty) voi käyttää artikkeleiden tapaan. Siis en voi toimia ikään kuin epämääräisenä artikkelina, eli sillä ilmaistaan, että mainittu asia on uusi. De voi toimia ikään kuin määräisenä artikkelina, eli sillä ilmaistaan, että puhutaan aiemmin mainitusta asiasta.
Ja kone en man. = Tunnen erään miehen.
De man e gros. = Kyseinen mies on iso.
Substantiiveilla ei ole sijamuotoja eikä sukuja. Substantiivit ovat normaalisti yksikkömuotoisia. Monikkomuoto saadaan lisäämällä -s. Monikkomuotoa ei tarvitse käyttää silloin, kun monikollisuus ilmenee muulla tavalla. Esimerkiksi lukusanojen kanssa ei tarvita monikkomuotoa.
un euro = yksi euro
du euro = kaksi euroa
tri euro = kolme euroa
Adjektiivit voivat olla substantiivia ennen tai sen jälkeen. Järjestyksellä ei ole merkitystä.
rapid auto = nopea auto
auto rapid = auto nopea
Verbit ovat taipumattomia aika-, tapa- ja persoonamuotojen suhteen.
Ja skrive jer. = Minä kirjoitin eilen.
Tu skrive morgen. = Sinä kirjoitat huomenna.
Adverbit ovat adjektiivien kaltaisia. Ne esiintyvät verbien seurassa.
Ja skrive rapid. = Kirjoitan nopeasti.
Euglosin sanat ovat peräisin Euroopan kielistä eli ne ovat lainasanoja. Lisäksi sanoja voi johtaa toisista sanoista käyttämällä erilaisia alku- ja loppuliitteitä.
Yleiseurooppalaisen tekokielen kirjoituksen pitäisi olla yhteensopiva mahdollisimman monen eurooppalaisen kielen kirjoituksen kanssa. Euroopassa käytetään kolmea aakkostoa, kreikkalaista, latinalaista ja kyrillistä, joten yhteensopivuus kaikkien kielten kanssa on jo lähtökohtaisesti mahdotonta. Latinalaisten aakkostojen puitteissa saavutetaan korkea yhteensopivuus, kun pitäydytään lähellä (keskiajan) latinan kielen mukaisesta kirjoitustapaa. Euglosin kirjaimista a, b, d, e, f, g, h, i, j, k, l, m, n, o, p, r, s, t, u, v ja z äännetään suoraan latinasta periytyvillä tavoilla.
Hankalimpia ovat ne äänteet, vokaalit ja konsonantit, joita ei ollut latinassa ja joille siis ei ollut alunperin kirjaimia latinalaisissa aakkosissa. Niitä kirjoitetaan eri kielissä omaperäisillä tavoilla. Näitä äänteitä ovat erityisesti "suhuäänteet" [ts], [ʃ], [tʃ], [ʒ] ja [dʒ], joista suurinta osaa merkitään euglosissa hatullisilla kirjaimilla.
Euglosin kaltaisia hatullisia kirjaimia käytetään Itä-Euroopan kielissä, nimittäin tšekissä, slovakissa, sloveenissa, kroatiassa, bosniassa, liettuassa ja latviassa. Hatullisia kirjaimia käytetään myös suomen sukuisissa kielissä kuten saamessa, karjalassa ja vepsässä. Suomessa ja virossa niitä käytetään lainasanoissa. Hatun sijasta käytetään muitakin tarkemerkkejä, jotka muistuttavat euglosin käytäntöä. Puolassa käytetään akuuttia (Ć, Ś ja Ź), turkissa käytetään sediljiä (Ç ja Ş), romaniassa käytetään alapilkkua (Ș) ja maltan kielessä käytetään yläpistettä (Ċ ja Ġ). Hatun ja sen kaltaisten tarkemerkkien käyttö on siis yleistä Euroopassa.
Lisäksi englannin kielessä käytetään kaksoiskirjaimia CH, SH ja (vieraskielisten nimien kirjoittamisessa) ZH, jotka vastaavat euglosin kirjaimia Č, Š ja Ž. Niissä on sama periaate, mutta tarkemerkin virkaa hoitaa H-kirjain. Englannissa on myös niin sanottu pehmeä G (esim. sanassa "gentleman"), joka ääntyy kuten euglosin Ǧ. Myös italiassa ja romaniassa on pehmeät C ja G jotka vastaavat euglosin kirjaimia Č ja Ǧ. Siispä euglosin hatulliset kirjaimet eivät ole Länsi-Euroopassakaan niin vieraita kuin äkkiseltään voisi luulla.