Uralilaisen välikielen rakentaminen

Tässä kirjoituksessa perustellaan samboka-nimisen uralilaisen välikielen kielellisiä piirteitä.

Katsaus uralilaisiin kieliin

Uralilaisia kieliä puhutaan Pohjolassa, Baltiassa, Unkarissa ja sen naapurimaissa sekä Venäjällä. Puhujamäärällä mitattuna ylivoimaisesti suurin uralilainen kieli on unkari. Sitä puhuu eri arvioiden mukaan keskimääräisen arvion mukaan 14,5 miljoonaa ihmistä, joka on noin 63 % eli selvästi yli puolet kaikista uralilaisten kielten puhujista. Suomea puhuu noin 5,5 miljoonaa, mikä on noin 23 % eli lähes viidennes uralilaisista. Viroa eli eestiä puhuu 1,1 miljoonaa ihmistä, mikä tekee noin 5 % uralilaisista. Suurimmat Venäjällä puhutut kielet ovat ersämordva, udmurtti ja mari, joilla kullakin on noin puoli miljoonaa puhujaa.

Yhteyskieli

Yhteisen kielen puute

Uralilaisten kielten puhujia yhdistää yhteinen kieliperimä, mutta aikojen saatossa kielet ovat erkaantuneet niin kauaksi toisistaan, että yhteisymmärrys eri kieliä puhuvien välillä on mahdotonta, jos henkilöt eivät puhu ihan lähisukulaiskieliä. Esimerkiksi suomen puhuja ymmärtää jonkin verran eestiä, mutta vain vähän maria, vielä vähemmän komia ja tuskin sanaakaan unkaria.

Yhteisesti puhuttua uralilaista kieltä ei ole. Jotkut ihmiset opiskelevat toisia uralilaisia kieliä. Suomessa opiskellaan erityisesti eestiä ja unkaria. Opiskelijamäärät ovat kuitenkin yleensä vähäisiä puolin ja toisin.

Ulkopuolisten kielten, nykyään käytännössä lähinnä englannin tai venäjän, käyttö voi helpottaa yksilöiden välistä kanssakäymistä, mutta se ei palvele itse uralilaisten kielten, kulttuurien ja ajatustapojen säilymistä.

Syitä opiskella

Ihmisiä kiinnostaa omat juuret. Ainakin osa meidän juurista on syvällä uralilaisuudessa. Kielemme on uralilainen ja kulttuurissamme sekä ajattelussamme on uralilaisia piirteitä. Sukulaiskansat ja kielisukulaisuus liittyvät olennaisesti uralilaisten juuriemme tuntemiseen. Yhteyskielen kautta voi oppia tuntemaan sukukieliä helpolla tavalla. Se myös saattaa avata uuden puheyhteyden sukulaiskansojen ihmisten välillä.

Myös toisenlainen paluu juurille on mahdollinen. Maailmassa on paljon ihmisiä, jotka polveutuvat uralilaisista, mutta ovat menettäneet taidon puhua esivanhempiensa kieltä. Kyseeseen tulee niin siirtolaiset kuin naapurikansan kielen omaksuneet ihmiset. Tällaisille ihmisille keinotekoinen välikieli avaa helpon tavan tutustua uralilaisten kielten maailmaan.

Yhteyskieli tarjoaa harvinaisen tilaisuuden oppia helposti kieltä, joka on lähellä omaa äidinkieltä mutta mielenkiintoisella tavalla erilainen.

Toisen uralilaisen kielen oppiminen on mieltä avartavaa. Oppimisen ohessa ihminen tajuaa uusia asioita myös omasta äidinkielestään, koska hän saa siihen uutta näkökulmaa. Itsestään selvänä pidetyt äidinkielen piirteet joutuvat uuteen valoon toisen, samankaltaisen kielen rinnalla.

Miksi keinotekoinen kieli?

Yhtenä mahdollisuutena kaikki voisivat puhua jotakin uralilaista kieltä. Tämän suuntaista pyrkimystä on havaittavissa joillakin Venäjän uralilaisilla alueilla, joilla opetetaan unkaria tai suomea. Mutta opiskelijamäärät ovat liian pieniä, ja ainakin suomessa kiinnostus muiden uralilaisten kielten opiskelua kohtaan on melko vähäistä. Yhteistä uralilaista kieltä ei ole eikä sitä tekemättä tule.

Keinotekoisen kielen etuja ovat yksinkertaisuus, säännöllisyys ja johdonmukaisuus. Yleensä kielten opiskelussa aiheuttaa eniten päänvaivaa sääntöjen paljous, poikkeukset ja epätietoisuus siitä, milloin mitäkin sääntöä tai rakennetta tai sen poikkeusta pitää soveltaa. Yleensä luonnollisen kielen voi oppia vain epätäydellisesti, sen sijaan keinotekoisten kielten virheetön osaaminen on yleistä.

Tekokielestä voidaan tehdä kaikkien lähdekielten välimuoto, joka muistuttaa jonkin verran unkaria, jonkin verran suomea ja niin edelleen. Erityisesti voidaan kerätä yhteen uralilaisten kielten yhteinen rakenteellinen ja sanastollinen aines.

Entä budinos?

Samboka ei ole ensimmäinen uralilainen välikieli. Budinos kehitettiin sitä ennen, vuonna 2008, Udmurtiassa. Se sai kohtalaisesti julkisuutta osakseen ensivuosinaan, mutta ainakin toistaiseksi se on jäänyt vähälle käytölle. Budinosin julkaisussa oli kaksi suurta puutetta: kielioppi oli aluksi saatavilla vain venäjäksi, ja yleisiä lauseita sisältävää tulkkisanakirjaa ei ollut. Sen johdosta kieleen oli hankala tutustua ilman venäjän taitoa. Tähän päivään mennessä budinos näyttää saavuttaneen pienen jalansijan Udmurtiassa ja Virossa, mutta ei muilla uralilaisten kielten alueilla. Joka tapauksessa budinos on arvokas työ.

Samboka on toisenlainen välikieli kuin budinos. Sambokan tekemisessä käytetään yleisyysperiaatetta, jonka mukaan yleisimmät uralilaisten kielten sanat ja rakenteet otetaan kielen osaksi. Sen johdosta samboka vaikuttaa ehkäpä luonnollisemmalta ja se muistuttaa enemmän "suuria" uralilaisia kieliä (unkari, suomi ja eesti) kuin budinos.

Loppujen lopuksi ihmiset valitsevat, kumpi (jos kumpikaan) välikieli on mieluisampi.

Yhteyskielen koostumus

Jos katsotaan pelkästään kielten suhteellisia puhujamääriä, niin välikielen pitäisi olla koostumukseltaan 60 % unkaria, 25 % suomea, 5 % eestiä ja 10 % muita kieliä. Käytännössä kieltä ei ole mielekästä rakentaa noin suoraviivaisesti. Esimerkiksi pelkästään unkarin tai suomen kieleen kuuluva aines ei ole niin kiinnostavaa kuin unkarin ja suomen yhdessä jakama aines.

Uralilaisen välikielen kuuluu koostua uralilaisten kielten yhteisistä aineksista. Esimerkiksi suomen ja unkarin jakamat yhteiset sanat, rakenteet ja piirteet kuuluvat itseoikeutetusti välikieleen. Mitä useampi kieli jakaa saman aineksen, sitä sopivampi se on välikieleen.

Yhteisen kieliaineksen jakautumisen voi päätellä kielten sukulaisuudesta. Mitä läheisempää sukua kielet ovat toisilleen, sitä enemmän niillä on yhteistä. Karkeasti ajateltuna uralilaiset kielet muodostavat seuraavanlaisen jatkumon, jossa tosin on huomattavia epäjatkuvuuskohtia.

saame - itämerensuomi - mordva - mari - permiläiskielet - unkari - hanti - mansi - samojedi

Näistä aina kaksi-kolme vierekkäistä kieltä tai kieliryhmää muodostavat otollisen lähteistön yhteisille sanoille, mutta mitä kauempana lähteet ovat toisistaan, sen hankalampaa on yhteisten sanojen löytäminen.

Nimi

Yhteyskielen nimi on kielellä itsellään samboka eli suomeksi sammokka. Se siis tarkoittaa pientä sampoa. Sampo on itämerensuomalaisessa kansanrunoudessa myyttinen esine, joka tuottaa hyvinvointia. Sammon todellinen olemus ei ole tiedossa, joskin siitä on monta eri teoriaa. Ilmeisesti sampo ymmärrettiin monella eri tavalla jo kansanrunoudessa.

Samboka on ikään kuin uralilaisten kielten kirjokansi, kielisepän takoma esine. Oikein käytettynä se voi tuottaa rikkaampaa kanssakäymistä uralilaisten kansojen kesken.

Kirjoitus ja ääntäminen

Kirjaimisto

Nykyään uralilaisia kieliä kirjoitetaan joko latinalaisilla tai kyrillisillä aakkosilla. Unkaria, suomea, viroa, karjalaa, vepsää ja saamea kirjoitetaan latinalaisilla aakkosilla, mutta kirjoitustapojen välillä on eroja. Muita uralilaisia kieliä kirjoitetaan nykyään kyrillisillä aakkosilla. Yhteyskielen kirjoitusjärjestelmäksi valitaan latinalainen kirjaimisto, koska se on uralilaisessa kieliperheessä puhujamäärällä mitattuna yleisemmin käytössä kuin kyrillinen kirjaimisto.

Kyrillisillä aakkosilla kirjoitettuja kieliä varten on kehitetty muuntokirjoitusjärjestelmä (transkriptio), jota käytetään yleisesti kielitieteellisissä kirjoituksissa. Tämä niin sanottu suomalais-ugrilainen kansainvälinen aakkosto (Финно–угорский международный алфавит) on sellaisenaan ihanteellinen uralilaisen välikielen kirjoitusjärjestelmäksi. Se on lähellä suomen, viron ja karjalan aakkosia, eikä poikkea liiaksi unkarinkaan aakkosista.

kansainvälinen abcčdefg hijklmno prsštuvz žäöü
foneettinen [a][b][ʦ][ʧ][d][e][f][g] [h][i][j][k][l][m][n][o] [p][r][s][ʃ][t][u][ʋ][z] [ʒ][æ][œ][y]
unkari ábccsdéfg hijklmno prszstuvz zseöü
suomi¹ a(b)ts(tš)de(f)(g) hijklmno prs(š)tuv(z) (ž)äöy
viro² abts(tš)de(f)g hijklmno prs(š)tuv(z) (ž)äöü
karjala abcčdefg hijklmno prsštuvz žäöü
saame abcčdefg hijklmno prsštuvz ž
mari³ абцчдэфг хийклмно прсштувз жäöÿ

¹ Suomesta varsinaisesti puuttuvat äänteet on merkitty sulkuihin. Nämä äänteet ovat kuitenkin ilmaantuneet suomeen vierasperäisissä lainasanoissa, ja vähitellen ne ovat vakiinnuttaneet asemiaan. On alati harvinaisempaa, että esimerkiksi "filmi" äännettäisiin "vilmi".

² Virossa ei ole soinnillisia konsonantteja, vaan b, d ja g äännetään kuten suomen p, t ja k.

³ Mari on yksi harvoista Venäjällä puhutuista uralisista kielistä, joissa on käytössä kahdella pisteellä varustetut vokaalikirjaimet ä, ö ja ÿ.

Vokaalit

Kaikissa uralilaisissa kielissä on vokaalit A, E, I, O, U.

Pyöristetyt etuvokaalit Ö ja Ü (eli suomen Y) esiintyvät unkarissa, itämerensuomalaisissa kielissä ja marissa. Niitä ei ole mordvassa, udmurtissa eikä komissa. Kielienemmistön takia ne otetaan mukaan välikieleen.

Ä:n eli /æ/-äänteen esiintyvyys on sama kuin Ö:n ja Ü:n. Unkarissa sitä merkitään E:llä. Unkarin vokaalisoinnussa E:llä on kaksoisrooli, se voi toisaalta esiintyä sekä etu- että takavokaalien kanssa, mutta sanapäätteissä se on takavokaalisen A:n etuvokaalinen vastapari samaan tapaan kuin suomessa A ja Ä ovat vastapareja. Levikkinsä vuoksi myös /æ/-äänne otetaan mukaan välikieleen ja sitä merkitään Ä-kirjaimella.

Joissakin uralilaisissa kielissä esiintyy keskivokaaleja. Eestissä on Õ eli /ɤ/, marissa on Ы eli /ə/, udmurtissa ja komissa on Ы eli /ɨ/ ja komissa vielä Ö eli /ɘ/. Kaikki niistä ovat kuitenkin niin harvinaisia, ettei niitä kannata ottaa mukaan välikieleen. Keskivokaaleja kuitenkin tarvitaan erisnimien oikeinkirjoituksessa. Eestin Õ kelpaa sellaisenaan. Siirtokirjoituksessa kyrillinen Ы merkitään Ĭ ja komin kyrillinen Ö merkitään Ĕ.

Yhteyskielessä on kahdeksan vokaalia: A Ä E I O Ö U Ü.

Vokaalien pituus

Vokaalin pituus vaikuttaa sanojen merkitykseen unkarissa, itämerensuomalaisissa kielissä ja saamen kielissä. Pitkiä vokaaleita voi esiintyä harvakseltaan myös välikielessä.

Unkarissa ja saamessa pitkät vokaalit merkitään vokaalikirjaimen päällä olevalla aksenttimerkillä. Itämerensuomalaisissa kielissä pitkät vokaalit merkitään kahdentamalla vokaalikirjain. Niinpä unkarin Ó äännetään kuin suomen OO ja Ő äännetään kuin suomen ÖÖ.

Yhteyskielessä pitkät vokaalit merkitään kahdella kirjaimella.

Vokaalisointu

Joissakin uralilaisissa kielissä on vokaalisointu eli vokaaliharmonia, jonka mukaan sanassa esiintyy vain joko etuvokaaleita tai takavokaaleita sekä puolueettomia vokaaleita. Vokaalisointu vaikuttaa mm. sijapäätteisiin, joista voi olla sekä etuvokaalinen että takavokaalinen vaihdokas. Vaihdokas tarkoittaa esimerkiksi sijapäätettä kuten suomen -ssa/-ssä, jossa vaihdokasvokaalipari on siis a/ä.

TakavokaalitEtuvokaalitPuolueettomatVaihdokasvokaaliparit
unkaria á o ó u úö ő ü űe é i í a/e á/é o/ö/e ó/ő u/ü ú/ű
suomia o uä ö ye ia/ä o/ö u/y
võroa o u õä ö ü eia/ä o/ö u/ü õ/e
ersämordvao uea io/e
niittymario uö üa e i əo/ö/e
vuorimaria y o uä ÿ ö üe i(ei tiedossa)

Unkarissa, suomessa, ersämordvassa ja võrossa vokaalisointu kattaa kaikki sanat lukuun ottamatta uudehkoja lainasanoja (kuten olympialaiset). Marin kielessä vokaalisointu on suppea-alainen, sillä se vaikuttaa vain pariin sijamuotoon, yksikön kolmannen persoonan omistusliitteeseen ja kymmenlukuihin.

Nykykäsityksen mukaan vokaalisointu vallitsi jo suomalais-ugrilaisessa kantakielessä. Se on kadonnut monesta kielestä mukaan lukien eesti, mokšamordva, udmurtti, komi ja saame, mutta se on säilynyt vielä useammassa kielessä.

Vokaalisointu otetaan mukaan välikieleen seuraavilla perusteilla:

  • Vokaalisointu on eräs suomalais-ugrilaisten kielten tunnusomaisista piirteistä.
  • Vokaalisointu helpottaa sanojen ääntämistä.
  • Vokaalisointu vallitsee puolessa uralilaisista kielistä, mukaan lukien puhutuimmat kielet unkari ja suomi.

Konsonantit

Konsonantteja on runsaammin kuin suomessa. Yhteyskielessä tehdään ero soinnillisten ja soinnittomien konsonanttien kesken. Näin oli alkujaan suomessakin, mutta ero hävisi aikojen saatossa. Se on kuitenkin säilynyt karjalassa ja sitä etäisemmissä kielisukulaisissamme.

Erilaisia ässiä on kuusi. Hatuttomat ässät (s, c, z) sihautetaan terävästi kielen kärki hammasvallia vasten. Hatulliset ässät (š, č, ž) suhautetaan kielen kärki taempana ja ylempänä.

Liudennus

Liudennus on yleinen piirre uralilaisissa kielissä. Se vallitsee unkarissa, mordvassa, marissa, eestissä, karjalassa, vepsässä ja suomen kielessäkin savon murteessa. Liudennus tarkoittaa kielellä muodostettavan konsonantin ääntämistä siten, että kielen etuselkä kohoaa lähellä kitalakea. Kielen etuselkä on siis samassa asennossa kuin /i/:n ja /j/:n ääntämisessä.

Unkarissa vanhat liudentuneet konsonantit ovat muuttuneet lakiäänteiksi. Näitä äänteitä merkitään kirjainpareilla ny, ty ja gy. Esimerkiksi kun t äännetään kielen kärjellä, niin ty äännetään kielen etuselällä. Sanojen taivutuksessa ja johtamisessa syntyvät konsonanttiyhtymät nj, tj ja dj ääntyvät edellä lueteltuina lakiäänteinä. Esimerkiksi barát ynnä loppuliite -ja eli barátja ääntyy kuin barátya.

Liudennusta merkitään monella eri tavalla. Kyrillistä kirjaimistoa käyttävissä kielissä konsonantti ääntyy liudentuneena, kun sitä seuraa liudentava vokaalikirjain (е, ё, и, ю, я) tai pehmeä merkki ь. Eestin kielessä i liudentaa sitä edeltävän kielenkärjellä muodostetun konsonantin (l, n, s tai t). Unkarin kielessä eräänlainen liudennus eli lakiäänteeksi muuttuminen tapahtuu, kun konsonanttia seuraa y tai j. Karjalan kielessä liudennusmerkkinä on ' eli heittomerkki. Savon murteessa liudennusmerkkinä on j, kuten murresanassa vesj.

Liudennus on niin yleinen piirre, että se kuuluu ehdottomasti myös välikieleen. Toisaalta eri kielissä liudentuu eri määrä konsonantteja: unkarissa kolme, eestissä neljä, udmurtissa kahdeksan – ja suomessa ei yhtään. Tämän vaihtelevuuden vuoksi liudennus on välikielessä toissijainen piirre, joka kuuluu korostusvaihtelun piiriin.

Siis esimerkiksi nimi Katja voi ääntyä liudentuneesti /ka-tja/ tai suomalaisittain liudentumatta /kat-ja/ tai unkarilaisittain lakiäänteellä /ka-tya/. Vastaavasti Kati voi ääntyä liudentuneesti /ka-tji/ tai liudentumatta /ka-ti/.

Sanan paino

Unkarissa, suomessa ja eestissä paino on sanan ensimmäisellä tavulla. Ersämordvan puhekielessä paino on tavallisesti ensitavulla, kirjakielessä painon paikka vaihtelee. Marissa painotetaan täysvokaalin sisältävää tavua tai muutoin ensimmäistä tavua. Udmurtissa paino on yleensä viimeisellä tavulla.

Yhteyskielessä paino on säännöllisesti sanan ensimmäisellä tavulla. Painottoman tavun vokaalit äännetään yhtä selvästi kuin painollisenkin tavun.

Tavurakenne

Uralilaisissa kielissä on yleinen sääntö, että tavun alussa on enintään yksi konsonantti. Suomessa, eestissä ja unkarissa tämä sääntö pätee kaikkiin muihin sanoihin paitsi uudehkoihin lainasanoihin, kuten suomen "traaginen" tai eestin "proovima". Tämä sääntö kelpaa välikieleen, eikä sen tarvitse olla ehdoton.

Tavun lopussa voi olla tavallisesti enintään kaksi konsonanttia. Yhtä monta sallitaan myös sanan lopussa toisissa kielissä (mm. unkari, eesti) ja toisissa ei (mm. suomi). Suomessa sanan lopussa voi olla enintään yksi konsonantti joukosta {n, t, r, l, s}.

Kieliopin yleisrakenne

Uralilaiset kielet ovat päätyypiltään agglutinoivia eli liittäviä kieliä. Se tarkoittaa sitä, että lauseen sanojen väliset suhteet ilmaistaan pääasiassa liittämällä sanoihin kieliopillisia liitteitä, jotka erottuvat selkeästi toisistaan. Tällaisia liitteitä ovat mm. sijapäätteet ja omistusliitteet. Esimerkiksi sana "talossani" koostuu kolmesta selkeästi erottuvasta osasta: substantiivista "talo", sijapäätteestä "ssa" ja omistusliitteestä "ni", talo-ssa-ni.

Uralilaisissa kielissä on lisäksi piirteitä myös fuusioivasta eli taivuttavasta kielestä sekä isoloivasta eli erottelevasta kielestä. Taivuttavassa kielessä sanan muoto muuttuu, kun sen kieliopillinen merkitys muuttuu. Esimerkiksi suomen sanassa "yhtä" on hankala erottaa kantasanaa ja partitiivin sijapäätettä toisistaan. Erottelevassa kielessä kaikki sanat ovat itsenäisiä ja erillisiä. Uralilaisissa kielissä on tietysti jonkin verran erottelevan kielen piirteitä, koska sentään kaikkia lauseen sanoja ei liitetä yhteen. Esimerkiksi suomen sana "ja" on aina erillinen ja taipumaton.

Ihanteellinen uralilainen välikieli muistuttaa lähdekieliään, joten se on pääasiassa liittävä kieli. Siis sanat koostuisivat selkeästi toisistaan erottuvista osasista. Sen sijaan sanavartaloiden ei pitäisi taipua. Päätteet voisivat taipua vokaalisoinnun osalta.

Kuinka perustavanlaatuinen liittävä rakenne olisi? Maailman tämän hetken suosituin keinotekoinen kieli, esperanto, on tunnettu siitä, että lähes kaikki sen sanat koostuvat sanavartalosta ja liitteistä. Myös budinos, toinen suomalais-ugrilainen välikieli, noudattaa tätä kaavaa. Budinosissa kaikkien substantiivien pääte on -a, adjektiivien -o, perusmuotoisten verbien -i ja advebien sekä numeraalien -e.

Mielestäni uralilaisen välikielen ei hyödytä olla niin kaavamainen. Tavalliset päätteet ja sanajärjestys paljastavat sanojen sanaluokat muutenkin. Esimerkiksi paikallissijan pääte voi olla vain substantiivilla, joten ei ole tarpeen alleviivata, että sana todellakin on substantiivi. Lisäksi sanasto on vaihtelevampi, kun kaikki sanaluokan sanat eivät pääty samaan kirjaimeen. Tämä koskee erityisesti substantiiveja. Verbit ovat eri asia. Ihmiset ovat tottuneet, että verbit noudattavat tiettyjä taivutuskaavoja, joten niiden muoto saakin olla kaavamaisempi.

Sijamuodot

Sijamuodoista

Uralilaisilla kielillä on tyypillisesti sijamuotoja, jotka merkitään sijapäätteillä. Sijamuotojen määrä vaihtelee eri kielissä. Unkarissa on 18-26 sijaa, joista osa on harvemmin käytettyjä. Suomessa on 14-15 sijaa. Vähiten sijoja on mansissa ja pohjoissaamessa. Mansissa niitä on kuusi ja pohjoissaamessa laskutavasta riippuen kuusi tai seitsemän. Molemmissa on nominatiivi, lokatiivi ja illatiivi. Mansissa on lisäksi ablatiivi, translatiivi ja instrumentaali. Saamessa on lisäksi genetiivi-akkusatiivi, komitatiivi ja essiivi.

Siis sijamuodot yleensä ovat uralilaisille kielille yhteisiä, mutta käytetyt sijamuodot vaihtelevat kielestä toiseen. Puuttuvat sijamuodot korvataan yleensä postpositioilla tai muunlaisilla kiertoilmaisuilla. Esimerkkinä viron komitatiivi käännetään suomessa yleensä postpositiolla, esimerkiksi "võiga" on suomeksi "voin kanssa" tai "voin kera", puhekielessä "voin kaa". Suomessakin on komitatiivi ("leipä voineen"), mutta sitä käytetään ani harvoin.

Pronominit

Demonstratiivipronomineja on vaihteleva määrä: suomessa on kolme (tämä, tuo, se), unkarissa kaksi (ez, az) ja eestissä yksi tai kaksi ("see" sekä harvoin käytetty "too"). Yhteyskieleen sopiva määrä on siis kaksi.

Verbit

Persoonatunnukset

Verbit taipuvat persoonamuodoissa kaikissa uralilaisissa kielissä. Toiset käyttävät säännönmukaisia persoonatunnuksia ja toiset eivät. Yhteyskielessä on järkevintä käyttää samoja persoonatunnuksia kaikissa aikamuodoissa.

Yksikön ensimmäisen persoonan (minä) tunnus oli kantauralissa -m. Se on säilynyt unkarissa ja marissa sellaisenaan. Itämerensuomalaisissa kielissä, saamessa ja mordvassa se on saanut asun -n.
Yksikön 1. persoonan tunnus on -m.

Yksikön toisen persoonan (sinä) tunnus oli kantauralissa -t. Se on säilynyt itämerensuomalaisissa kielissä, saamessa, marissa ja mordvassa. Unkarissa ja permiläiskielissä se on soinnillinen -d. (Eestissä kirjoitetaan -d muttä äännetään -t.)
Yksikön 2. persoonan tunnus on -t.

Kolmas persoona (hän, se) oli kantauralissa ilmeisesti tunnukseton. Näin myös suomessa, tosin murteellisia tunnuksia -pi ja -vi kuulee toisinaan. Eestissä tunnus on -b, joka äännetään -p.
Kaakkoisvirossa eli võron kielessä tunnus on -s. Preteritin 3. persoonan pääte on mordvassa -s', komissa -s ja udmurtissa -z, monikossa vastaavasti -st', -snĭ ja -zĭ. Hyvänä puolena pääte -s sopii yhteen yksikön kolmannen persoonan pronominin kanssa, joka on "se".
Yksikön kolmannen persoonan tunnus on -s.

Monikon persoonien tunnukset johdetaan yksikön tunnuksista, kuten ainakin itämerensuomalaisissa kielissä ja udmurtissa tehdään. Monikko saadaan yksikön tunnuksesta suomessa ja eestissä lisäämällä -e, udmurtissa -ĭ ja võrossa -i. -e:n etuna on tunnettuus, -i:n etuna samankaltaisuus substantiivin monikon tunnuksen kanssa. Valinta kohdistuu jälkimmäiseen, koska on johdonmukaista käyttää samaa monikon tunnusta kaikkialla.

Monikon 1. persoonan tunnus on -mi.
Monikon 2. persoonan tunnus on -ti.
Monikon 3. persoonan tunnus on -si.

Aikamuodot

Uralilaisissa kielissä on vaihteleva määrä aikamuotoja.

  • Unkarissa on kolme aikamuotoa: preesens, mennyt aika ja futuuri, joka tosin muodostetaan apuverbin avulla.
  • Suomen ja eestin kielessä on neljä aikamuotoa: preesens, imperfekti, perfekti ja pluskvamperfekti.
  • Ersämordvassa on kolme aikamuotoa: preesens, 1. preteriti ja 2. preteriti.
  • Udmurtissa on neljä aikamuotoa: preesens, 1. preteriti, 2. preteriti ja futuuri.

Välikielen aikamuodot on kuitenkin helppo valita. Unkarin kielessä on vain yksi mennyt aikamuoto, joka vastaa muiden kielten kaikkia menneitä aikamuotoja. Välikielessä siis tarvitaan yksi mennyt aikamuoto.

Useimmissa uralilaisissa kielissä ei ole aitoa tulevaa aikamuotoa eli futuuria. Udmurtti on poikkeus. Unkarissa futuuri muodostetaan apuverbin "fog" avulla ja suomessa käytetään toisinaan tulla-verbiä. Kummassakin kielessä tulevista tapahtumista puhutaan yleensä preesensissä. Nähtävästi erillistä futuuria ei tarvita.

Välikielen aikamuodot ovat mennyt aika ja menemätön aika (joka kattaa nykyhetken ja tulevan).

Menemätön aikamuoto

Uralilaisissa kielissä on tavallista, että menemättömällä aikamuodolla ei ole omaa tunnusta. Näin on asian laita ainakin unkarissa ja itämerensuomalaisissa kielissä. Esimerkiksi suomessa menemätön aikamuoto merkitään liittämällä verbivartaloon pelkkä persoonapääte. Näin tehdään myös välikielessä.

Mennyt aikamuoto

Menneellä aikamuodolla on useita eri tunnuksia eri kielissä. Tarjolla on kolme päävaihtoehtoa.

  • -t- : Tunnus on unkarissa -t- tai -ott/-ett/-ött.
  • -i- : Tunnus on -i- suomessa, osassa eestin verbejä, mordvassa, udmurtissa ja komissa, -ĭ- marissa. Tämä tunnus oli käytössä jo uralilaisessa kantakielessä.
  • -si- : Tunnus on -si- eestissä. Suomessa -tA-päätteiset verbit saavat myös tätä muistuttavan tunnuksen, esim. nakata, nakkaa, nakkasi. Marissa esiintyy etäisesti tätä muistuttava preteritin tunnus -ĭš-.

Menneen ajan tunnus olkoon -i-, koska se esiintyy useimmissa kielissä.